Ja taas se aika kuusta tai vuodesta…nimittäin tympääntyminen ja ahdistus.
Alkuunhan pitäisi laittaa aina ne positiiviset asiat ja ilman muttaa…Niinpä teen minäkin.
Elämäni menee hyvällä mallilla. Ihana perhe, ihana koti, kroppakin tuntuu lähes omalta raskauden ja imetyksen jäljiltä (tosin, rintaleikkauksia saa kuulemma osamaksulla…seuraava säätökohdeko?? 🙂 ). Eli kaikki on niin vaaleanpunaisen ihanaa…Ja silti tontin perällä leijailee jälleen musta pilvi.
Toissa iltana sain itkuraivarit. Tarkkaa syytä en osaa eritellä, mutta kaikki lähti siitä klassisesta olosta, miksi mä en saa mitään? Tai miksi mä en pääse mihinkään? Ja siitä lumipallon tavoin mieltä alkoi kaihertamaan kotona oleminen, eli lähinnä se että raadan täällä kuin heikkomielinen ja tulos ei näy kuin pari minuuttia ja tilillä se ei näy ollenkaan ja vielä vähemmän meriittejä se kerryttää CV:heni. On hetkiä jolloin tuntuu kuin pyykkinarulla kuivuvat pyykitkin vinoilisi että en kelpaa edes viikkaamaan niitä, siksi varmasti t-paitojen saumatkin ovat vinossa. Ja villakoirat juoksevat viikoittaisesta hätyyttelystä huolimatta pitkin kämppää. Ja tiskit eivät lentele koneeseen vaan parveilevat pöydillä.
Aloin miettimään tätä elämääni. Kiireellä opiskelut pois alta jotta voi perustaa perheen, hah, virhe nro 1. Ja sen aion kertoa lapsilleni jos he joskus aikovat edetä liian nopeasti aikuiseksi. Ei 19 vuotiaana kannata heittää opiskeluhaaveita taka-alalle ja ruveta leikkimään kotia. Kotia ehtii leikkimään sitten vuosia myöhemminkin. Ja haloo, se on sitä samaa on sitten ikää 19 tai 28 tai peräti 40 vuotta.
Nyt olen oikeastaan siinä pisteessä jossa monet ikätoverini ovat 10 vuoden päästä. On lapsia (laumaksihan tätä voi kohta kutsua), on talo, avioliiton pursikin purjehtii merellä, välillä tasaisesti ja välillä hiukan myrskyisämmin. Mutta yleensä sinne suuntaan mihin itse sitä ohjaamme. Toki pienin lauman jäsen hetkittäin pakottaa meidät keskittymään lapsosiin enemmän kuin itse avioliittoon. Mutta näin taitaa olla lähes kaikilla.
Syksyn suunnitelmat alkavat olemaan selvillä, nyt aion pyrkiä siihen suuntaan mihin olisi pitänyt pyrkiä jo 9 vuotta sitten. Kantapään kautta tämäkin tuli opittua.
Eli kaikin puolinhan tässä menee hyvin. Silti joskus harmittaa se että tällä hetkellä meillä, siis minulla ja miehelläni ei ole aikaa juuri toisillemme saatikaan itsellemme. Ei minulla ole omaa aikaa, tai on jos kaupassa käynti ja 2 viikon ruokien ostaminen on sitä. Tai lääkärissä käynti. Tai leipominen perheelle. Tai se pirun siivoaminen. Ei minulla ole harrastuksia, en ehdi syventyä kirjoihin joita niin rakastan, en pelaa mitään, en jaksa urheilla. Enkä käy kauneushoitolassa tai kampaajalla, koska siihen ei ole varaa. Enkä jaksa lähteä kahville kahviloihin, sillä se tarkottaisi sitä että raahaan mukanani päivisin kaksi vastahankaista lasta ja tuijottaisin kelloa ja vahtisin ruoka- ja uniajan ajankohtia.
Ja se että en ITSE arvosta itseäni. En panostani tähän perheeseen. En sitä että kuskaan pyykkejä, pesen lattioita, kokkaan armeijamaisia määriä ruokia, en sitä että olen päivisin kotona vastaanottamassa koululaista kotiin, opetan elämän perustaitoja pienimmälle, selvitän veljesten riitoja ja kahinoita. Näen itseni taustalla orjana joka ei voi myöntää itselleen että tämä on nyt minun työni. Rima on niin korkealla että siihen ei voi ylettyä vaikka tekisi mitä. Poden syyllisyyttä siitä että laahustan kotivaatteissa ja hiukset sekaisin tai ponnarilla. En ylpeile siitä että huhkin aamusta iltaan, ehei, vaan harmittelen illalla väsyneenä niitä asioita joita olisi vielä pitänyt tehdä. Ja päätän nukahtaessani että Huomenna olen parempi ja teen enemmän.
Kaiken tämän luuseriolon lisäksi riitelin tammikuussa biologisen äitini kanssa. Suoraa sanottuna päätin fiaskoreissun jälkeen että en halua enään pitää yhteyttä häneen, eikä hän minuun. Siihen on syynsä ja parempi näin. Silti huomaan käyttäväni energiaa liikaa olemalla erilainen kuin hän ja loppujen lopuksi pahimmassa tapauksessa pyrkiminen vastakkaiseen suuntaan johtaa siihen että keikahdan äärilaidasta toiseen. Missä on se kultainen keskitie? Ei näinkään ole hyvä.
Mieheni kyllä sanoo arvostavansa ja käskee laskemaan rimaa ja huomaamaan tekemäni työn. Mutta vaikka kiitosta satelee niin se että ei itse arvosta työtään vaikuttaa eniten. Ja rakas ystävänikin sanoi että nyt minun pitää ryhdistäytyä ja sanoa asiat ääneen. Selvittää vanhatkin luurangot kaapista ja nostaa kissan pöydälle (tulihan riittävästi vertauskuvia). Ja ettei apua saa jos ei pyydä.
Totta, joskus olen niin väsynyt että vain itken yksin ja hammasta purren teen kokoajan jotain, niin eikö olisi parempi nostaa kädet pystyyn ja myöntää ettei jaksa ja pieni apu olisi paikallaan. Kyllä varmasti esim. lastenhoitoapua voisi saada jos kehtaisi pyytää. Mutta silti, mielessäni kummittelee sanat jotka joskus olen kuullut: ”Jos itse kersoja hankit, niin hoidat ne itse myös. Jokaisen pitää hoitaa omat asiansa ja sinun tehtäväsi kotona on huolehtia siitä että koti on siisti ja tiptop.” (kiitos äitini, tämän olet iskostanut päähäni ja nautinko tästä elämänohjeesta? Ehkä turhimpia asioita mitä olen sieltä suunnalta ohjeeksi saanut…) Ja tämä ajatus ilmeisesti vaikuttaa liikaa takaraivossa, pyrin kyllä olemaan parempi äiti ja välttämään ne pahimmat asiat, mutta olenko silti oppinut tämän jääräpäisyyden ja turhan ylpeyden ja sen että apua ei voi pyytää äidiltäni? Valitettavasti.
Ja hölmöä on että olen viimeaikoina kuullut ja saanut kovaakin kritiikkiä läheisiltäni sitä kuinka täydellistä elämäni on, pah, tietäisipä he sen kuinka epävarma ja hukassa sitä voikaan ihminen olla. Samaa puurtamista elämäni on kuin muidenkin. Samalla tavalla minä pohdin asioita ja suren. Harmittelen epäonnistumisia ja pelkään tulevaa. Pari päivää sitten itkin tosissani sitä kuinka sidoin mieheni tähän tylsään arkeen, ei meillä ole hohdokasta elämää. Me emme voi matkustella, ei ole rahaa enkä olisi valmis lähtemään ilman lapsia. Siinä että on lapsia on kuitenkin aina se toinenkin kolikon puoli. Ei se että saa halauksia ja naurua päivään aina jaksa kattamaan sitä että kaikesta omasta hauskasta on tingittävä. Vastuu painaa hartioita ja kuluttaa enemmän kuin mikään kasvatusopas uskaltaa kertoa. Ja se että olisi päiviä jolloin pitäisi yhdessä mieheni kanssa keksiä tekemistä ettei aina vain tarvitsisi mölöttää keskenään, ei ole pelkoa että tälläistä tulee enään koskaan eteen. Vinkki tästä ongelmasta kamppaileville. Nauttikaa tylsistymisestä ja siitä että pitää keksiä tekemistä. Tulee vielä päiviä kuin sitä kaipaa…
Jokatapauksessa, vaikka nämä asiat tekevät sen mustan pilven niin silti valoa on. Tänään totesin miehelleni hänen kysyessään minun fiiliksiäni sanoin että ei minulla ole aikaa murehtia enään. Minulle riitti pari päivää surkuttelu ja yksi rötväilypäivä. Nyt tuntuu taas siltä että pyykit huutelee ikävissään ja pölyt yrittävät varovasti pujahtaa näkyville. Nyt on vain ruvettava urakoimaan ja tekemään sitä mikä on palkkatyöni nyt. Olla Äiti, Kotihengetär ja Vaimo.
Kevätkin piruvie yrittää tulla joten nyt on hyvä aika ryhdistäytyä ja ruveta vaikkapa suunnittelemaan miten ehtii vielä kesäksi kuntoon 2013-haasteeseen. Ja jos ei onnistu niin sitten ostan isompia kesävaatteita ja tiedän että pihan kuopsuttelu sekä nurmikonleikkuu kyllä sulattavat talvikilot 🙂