Oma elämäni pikku ongelmineen tuntuu niin helpolta verrattuna tämän päivän järkyttäviin uutisointiin erään pienen tytön kohtalosta.
Vaikka äidin rooli on ehkä vaikeinta mitä tiedän ja varmasti pitää ykkössijaa koko loppuelämäni, en silti voisi tehdä pahaa yhdellekkään omistani. Ei sellaiseen pitäisi kenenkään pystyä. Ja ei ikinä ketään kohtaan, oli kyseessä lapsi tai aikuinen, ei ketään saa satuttaa.
Itse olen saanut ”äidin kämmenestä” useasti, sairasta jo sekin. Ei 5v lapsi voi ymmärtää sitä että jos käyttäytyy lapselle ominaisesti ja uhmakkaasti, tuloksena on punainen ja pirun kipeä takapuoli, tai hiustukkojen keräily lattialta. Nyt katsellessani tuota jästipää 5v poikaani tiedän kyllä sen tunteen kun hermo kiristyy tolkuttomaan pelleilyyn ja uhmailuun. Mutta ei, en minä voisi mäiskiä lastani. Huudan kyllä kun hermo katkeaa, passitan nurkkaan ja purskahdan epätoivoisena itkuun. Naurettavaa on pelkkä huutaminenkin. En vain voi sille mitään…Jos päivästä toiseen olet erotuomarina, yrität puhumalla ja näyttämällä esimerkkiä, toistat samoja kieltoja ja ohjeita. Ja toteat viikon loppupuolella että seinätkin osaavat kuunnella paremmin kuin nuo sankarit, niin siinä ei riitä enään huumoria. Lasi tulee täyteen. Ja kun se täyttyy niin huutohan siitä syntyy. Itkien paasaan että ”miksi te ette voi ikinä uskoa minua?? Miksi pitää aina tehdä juuri niinkuin olen kieltänyt?” Viimeksi yritin vedota veljesrakkauteen. Sellainen ilmeisesti kehittyy vasta 20 ikävuoden jälkeen. Ehkä?
Ja olisihan se ihanaa että lapset olisivat ruokapöydässä kiltisti ja nauttisivat ruuasta kuin ruuasta. Mutta niin vain ei tapahdu. Esikoinen tosin on ilmoittanut vain että ei pidä paistetuista nakeista, ok, ei tarvitse syödä. Mutta herra uhmakas, hän ei mielellään söisi mitään, paitsi herkkuja. Ja tästä syystä teimme sopimuksen että kaikkea tulee maistaa ja kokeilla. Ja jos silti ei oikeasti pidä, niin olkoon sitten. Hahaa, ruokavalio on laajentunut. Mutta on silti ruokailut yhtä säätöä. Eilen ja tänään ei poika suostunut syömään juurikaan kalakeittoa. Ja kuulemma on vatsa kipeä. No varmasti kun ei syö pariin päivään juuri mitään. Kun kysyin syytä miksi ei soppa maistu, vikana oli kala. Tai se että kalasta puuttui ”puikot”. Eli kalapuikkoina seiti menee, mutta ei keitettynä ilman panerointia. Jaha, olkoon niin. Mutta pakkosyöttöön en ryhdy. Itselleni syötettiin lapsena keittoja väkisin, kunnes oksensin. Se riitti. Mutta sama oli edessa porkkanalaatikon kanssa. Silloin en oksentanut mutta sain uuden kampauksen kun äitini huomasi kukomisen joulupöydässä. Ihana joulu taisi sekin olla. Tosin äitini yritti pakottaa herra uhmakkaan syömään alkuvuodesta ja minähän älähdin. Noh, loppu onkin historiaa. Meidän kasvatusmenetelmät eivät vain kohtaa.
Uniongelmia on varmasti kaikilla lapsilla. Esikoinen oli sellainen pyörijä (ja on edelleen) ja nukkuikin kiltisti ensimmäiset 3,5 vuotta minun vieressäni. Ja siitäkin ensimmäisen vuoden nukahti vain syliini. Kiitoksena sain tästä ikijumissa olevat hartiat. Ja silti kaipaan välillä sitä tunnetta kun unilämmin lapseni nukkuu kainalossa tuhisten. Herra uhmakas ei taasen nukkunut, ei ensimmäiseen 5 kuukauteen kuin tunnin vuorokaudessa. Ja senkin ehkä putkeen jos pysyi itse hereillä ja hytkytti pientä kääröä. Ja sen jälkeenkin yöt olivat huutoa ja säätämistä. Ja nyt oikeastaan syksyllä on rauha tullut pienen öihin. Juniori taasen on nukkunut aina kohtuu hyvin, tosin syöden pahimmillaan n. 2 tunnin välein, läpi vuorokauden. Onneksi imetin ja sain itsekkin nukuttua jokseenkin hyvin. Nyt taasen juniorin nukkuessa omassa kopperossaan on aamuyöllä havaittavissa huuto ja siirtyminen meidän väliin, sillä kumpikaan meistä ei jaksa istua juottamassa maitoa pienelle ja istuen kovalla tuolilla. Eih, helpompaa on ottaa prinsessa viereen ja jatkaa unia.
Mutta tämä kaikki on vain normaalia. Kaikki me olemme ihmisiä, jopa äidit ja isät. Kaikilla menee joskus hermo ja tunteita ainakin meillä saa näyttää. Kiukkua voi huutaa, pahaa mieltä itkeä. Iloa saa nauraa ja joskus riehuminenkin on hauskaa. Aina ei voi hillitä itseään, mutta silloin pitää itse lähteä pois, ei saa satuttaa toisia. Anteeksi on osattava pyytää ja anteeksi pitää antaa. Ja rakkautensa tulee kertoa ja toiselle tulee toivoa hyvää. Ja ikinä ei saa mennä kiukkusena nukkumaan. Omat virheensä voi myöntää (isäntä taitaa olla ainoa joka jo osaa tämän, me muut vasta opettelemme. Täydellisen kun ei voi olettaa tekevän virheitä) ja virheistä voi oppia. Toiselle ei naureta ilkeyttään mutta itselleenkin saa joskus nauraa. Vastuuta jaetaan ja vastaavasti etuuksia ansaitaan. Tämä on meidän perhe ja me kaikki olemme yhtä tärkeitä, rakkaita ja ketään ei syrjitä.
Jos näillä eväillä itse saan lapseni kasvatettua ja he saavat minut kasvamaan äidiksi, niin en voi kuin olla ylpeä ja onnellinen. Minä, mieheni ja niin kovin rakkaat lapsemme voimme kaikki painaa illalla pään tyynyyn ja nukahtaa onnellisena.