Muutama vuosi sitten pohdin esikoisen koulutielle lähtöä. Nyt hän aloitti jo 3. luokan, yhtä innokkaana kuin aiemminkin, tiedonjano on valtava ja halu oppia lisää on suuri. Esikoiseni on taitava koululainen ja tiedän nyt, että hän varmasti pärjää. Välillä arki ja sen kiemurat tuottavat harmia ja kiukkua, mutta näinhän meillä kaikilla on.
Juniori, hän
kin aloitti koulutiensä. Voi kuinka olin unohtanut kuinka pieni ekaluokkalainen onkaan. Ja kuinka suuri reppu hänen selässään on. Kuinka päivän haasteet ja kirjojen paino lepää har
teilla kun hän laahustaa koulupäivän jälkeen kotiin.
Olin myös unohtanut kuinka äiti saa olla huolissaan koulumatkasta, miten lapseni osaa kävellä kouluun, muistaako hän katsoa autot, ylittää tien, muistaako hän ottaa kotiavaimet ja ehtiikö hän ajoissa kouluun? Ei pieni osaa vielä edes kelloa.Viikko takana ja lapseni on selvinnyt päivittäin näistä. Aina ei voi muistaa vesisateella sadetakkia tai kumppareita. Toki äidille tehdään tarkistussoittoja aamuisin usein. Pitääkö laittaa sadetakki vaikka 5min testauksen jälkeen ulkona ei ole kastunut aivan litimäräksi? Missä avaimet on? Ja ei, en katsonut repusta…Ahaa, täällähän ne on! Äiti, mitä kello on? Joko minun pitää lähteä kouluun?
Ja ne iloiset puhelut koulun pihalta. Täällä olen, Heippa!
Haikeana ja samalla iloisena toivottelen turvallista koulupäivää pienelle lapselleni.
Juniori on aina ollut hiukan ”Taivaanrannan maalari”. Elämä ei ole tehty liian tylsäksi tai sitä ei eletä kiireellä. Kaikki on tässä ja nyt.
Tänään satoi kaatamalla (siis todella kaatamalla) vettä, poikani kanssa juoksin autolta Anoppilan rapuille, hän kikatti! Kysyin mitä hän nauraa ja vastaus oli niin selvä. Hän nauroi koska kastui litimäräksi, hän nauroi koska rännistä tuli vettä ryöppyämällä ja koska pihalaatat olivat suurien vesilammikoiden peitossa. Niin yksinkertaista ja hauskaa. Itse harmittelin märkiä kenkiäni sekä vielä märempiä sukkiani ja samalla nauroin itsekkin, pojan nauru tarttui. Kuinka hyvälle tuulelle tulinkaan tästä.
Poikani on
jo mielestään iso, kuitenkin iltaisin hän kapuaa syliin ja käpertyy siihen. Paijailee minua kädestä ja kertoo kuinka hän rakastaa äitiä. Painaa suukon poskelleni ja halaa niin lujasti, että se tekee kipeää. Samalla koen olevani niin tärkeä hänelle ja hän minulle.
Syksymme jatkuu eritavalla kuin aiemmin, poikani ”saa” kipsin huomenna jalkaansa. Siitä tulee hänen seuralaisensa pitkälle syksyyn. Poikaa harmittaa jalka, hän on itkenyt huonoina hetkinä olemassa oloaan ja kiroaa jalkaansa. Hän ei halua asioiden olevan näin, hän haluaa olla tavallinen. Ja niin hän onkin, tavallinen pikku viikari, jolla on pieni valuvika jalassa. Ja sitä lähdetään nyt korjailemaan. Ajatukseni on kyllästymiseen asti pyörinyt asian ympärillä, se on hermostuttavaa, mutta silti iso asia joka painaa minua. Ja muuttaa arkea entisestään.
Tiedän kuitenkin, että jos joku osaa kantaa valuvikansa huumorilla ja löytää siitäkin pelkkää huvia, niin Juniori. Hän haluaisi pyörätuolin, mäkikisoja varten. Kepit ovat ku
ulemma superkepit ja opettaja voi toimia koulussa palvelijana. Operaatio on kuulemma mukava juttu, saa äidin huomion, reippauspalkinnon ja pitkät päiväunet. Lopulta hän saa sellaisen jalan kuin kaikilla muillakin ja se riittää.
Pitäisi siis itsekkin ottaa enemmän mallia tästä elämänasenteesta, etsiä se aurinkoinen puoli kaikesta. Elämässä on aina haasteita, mutta niistäkin selviää nauttimalla tästä hetkestä ja nauramalla paljon.
Kiitos rakas poikani, että opetat meitä nauttimaan elmästä, nauramaan ja huomaamaan tämän suuren maailman kaikki pienetkin ilot!
Toivon, että pidät tästä kiinni ja säilytät nauravat silmäsi, viattoman hymysi sekä herskyvän kikatuksesi läpi elämän!