No niin, nyt ollaan päästy jo uudelle vuosikymmenelle. Jihuu!
Kymmenen vuotta sitten olin nuori, aloittelemassa elämää. Ja suuret oli oletukset itsestä ja maailmasta. Sitä odotti että maailman on suuri ja ihmeellinen. Ja että onnea voi saavuttaa vain suorittamalla ties mitä tutkintoja ja hankkimalla liikaa materiaa. Ja kuinka ollakkaan, eihän se niin mene. Ei vaikka minullekkin silloin sanottiin että ei aikuisen elämä ole mitenkään kullanhohtoista ja Jotakin Suurta Ja Ihmeellistä. Ei todellakaan, tämähän on vain elämää. Juuri sitä tavallista tallaamista ja eteenpäin menemistä. Välillä paremmalla menestyksellä ja hetkittäin ei-kovin-tyylipuhtaasti rämpimällä.
Eilen puhuin mieheni kanssa meistä. Tai lähinnä siitä miksi aloimme pitämään yhtä. Tyhjentävänä mutta silti niin kaiken kertovana mieheni sanoi ihastuneensa tavallisuuteeni. Siis mitä?! Tavallisuuteeni?! Juuri siis siihen mitä itse kartan. En ole pitkä, en kovin hoikka (siis aivan normaalipainoinen), en omaa pitkiä upeita hiuksia, en kauniita suuria silmiä ja entisestään silmäni pienenevät silmälasien vuoksi, hymyni on tavallinen, osaan vain tavallisia asioita. Eli olen aito tavis. Ja siihen siis mieheni ihastui. Ainoa aikoinaan ei kovin tavallinen asia minussa oli tatuointini. Ja nykyään ne näkyvät vain käydessäni suihkussa. Joten se siitä erilaisuudesta.
Ensi reaktioni oli että kauhean kiva, minussa ei ole mitään sellaista piirrettä johon mieheni olisi kiinnittänyt huomionsa. Mutta hän jatkoi perustelujaan. Seurassani hän voi olla oma itsensä, minä en tukahduta häntä. Maailmanloppua ei synny, jos hän vahingossa röyhtäisee ruokapöydässä ja pyytää anteeksi, hän voi harrastaa rakkaita harrastuksiaan, joskin rajoituksella, koska perheellisellä ei vain ole aikaa kaikkeen.
Näitä kuunnellessani huomasin, että juuri tuollainenhan minä olen. Perus ok-näköinen, huumorintajuinen (toki kieroutuneella ja hiukan piikittelevällä tavalla), ymmärtäväinen ja en vaadi keneltäkään mitään ihmeellistä. Näin asiaa ajatellen on tavallisuus hieno asia. Enemmän itse taidan yrittää olla jotakin muuta ja itse en arvosta sitä mitä olen. Mutta toisaalta, pääasia on että mieheni rakastaa tavallisuuttani sekä lapseni varmasti arvostavat tavis-äiskää.
Mieheni on keskimääräistä pidempi, rauhallisempi ja kiltimpi. Ja mielestäni hyvinkin komea. Ja hyvin miehekäs mies (vähennettynä miesten sikailupiirteet). Ja kuitenkin hänkin on ihan tavallinen perus perheenisä ja hyvä mies. Joten ehkäpä pariskuntana olemme erilaisia, herätämme huomiota pituu
seromme ja positiivisuutemme vuoksi. Ja taannoin olimme ravintolassa syömässä koko perheenvoimin. Olimme onnellinen nelihenkinen perhe, äiti ja isä ylpeitä ja rakastuneita, lapset kilttejä ja innokkaita. Joku ravintolassa saattoi ajatella että tuo on perusperhe, sellainen mitä kaikki kuitenkin elämältään haluaa. Kuinka moni haluaa olla täydellinen? Kauneus katoaa, rahakin tuppaa häviämään tililtä, söpöt vauvat kasvavat tahmeiksi lapsiksi ja siitä angsti-teineiksi ja muuttuvat aikuisiksi, koti ei ole aina uusi eikä siellä olevat esineetkään ja vaikka kulissit olisivat kunnossa niin silti ne voivat kaatua, hienot arvosanat ovat vain numeroita paperilla ja hienot tittelit voidaan korvata uusilla ja vielä hienommilla. Kun taas tavallinen on aina tavallinen. Tavallinen antaa aina enemmän pelivaraa…
Otetaan esimerkiksi lapsiperheenkoti. Hieno koti muistuttaa sisustuslehden kuukauden aukemaa. Koko koti on sisustettu samalla tyylillä ja harmonisin värein. Lastenhuoneessa saattaa olla vaatekaappina vanha lipasto joka on entisöity. Siellä on vaatteetkin sisustukseen sopivat ja tietenkin tyylikkäästi viikattuna. Sellaisessa kodissa tuoksuu erikoinen ruoka, vaikkapa thai-nepal-intialainen curry-kookos-wokki. Ja kodinhoitohuoneessa laventeli. Makuuhuoneessa on harmonista ja seesteistä. Eteisessä on tilaa ja sisustus on kutsuvan keveää. Olohuoneessa on aikaa istua ja lukea juuri ilmestynyt uusi sisustuslehti, lukutuolilla istuessa voi nautiskella rauhoittavaa teetä. Tälläinen mielikuva minulla on hienosta ja erilaisesta perheen kodista.
Meillä tavisperheellä sisustuksessa on haettu yhtenevää tyyliä, ainakin väreillä. Ja värit tulee olla lastenkestäviä. Lastenhuoneessa on sulassa sovussa autoradat ja kynät, unirievut ja kadonneet sukat, legojen joukkoon on eksynyt lelukuvasto. Ikkunalaudalle asetetut koristeet ovat pölyisiä ja rikkinäisiä (johtuen lasten suuresta mielenkiinnosta tutkia kaikkea). Lasten vaatekaappi on kolmiosainen, 2 hyllykaappia ja se nojatuoli missä piti lukea iltasatuja. Vaatekaapeista löytyy myös äidin paitoja, isän sukkia ja veljesten vaatteet erottaa toisistaan siinä vaiheessa kun huomaa pienemmän pojan kompastelevan veljensä housujen puntteihin ja isomman pojan kiskovan napaansa piiloon.
Keittiössä tuoksuu makarooni ja jauheliha. Ja ehkä kahvi ja se roskapussi, joka piti viedä eilen jo roskiin. Ruokapöydässä on aamupalan jäljiltä vedellä piirrettyjä dinosauruksia ja puoliksi nakerrettu leipä. Ja jugurttitippoja sekä pöydän alta voi tarkistaa mitä viikolla on syöty.
Kodinhuonetta ei ole, kylpyhuone toimii sijaisena. Siellä taasen tuoksuu kostea pyykki ja lasten mango-melooni-tutti-frutti kylpysaippua. Työtasolta löytyy puoli tuubia puristettua hammastahnaa, kosteusvoiteella piirreltyjä kuvioita ja käsidesillä desattuja pikkuautoja. Ja eteinen on eteinen, kuraisia ja märkiä kenkiä, liikaa vaatteita naulakossa, lehtikassi kaverinaan tyhjiä limupulloja.
Olohuone toimittaa seurustelutila-painihalli-autorata-peliluola-elokuvateatterin virkaa. Sinne voi käpertyä sohvalle lasten kanssa. Sohvalta voi myös tuomaroida painiotteluita. Sen äärellä voi yrittää juoda kahvia, jos jatkuvat keskeytykset eivät haittaa. Sohvalle mahtuu kuitenkin kaikki mitä tarvitsen. Tavallisen ihanan perheeni jotka nauttivat elämästään ihan Tavallisena!