Ja heti alkuun ilmoitus että meille ei ole tulossa perheenlisäystä, vaan Eemeli on tuo meidän pienempi sankari. Oikeaa nimeäkään ei ole vaihdettu, mutta poika muistuttaa ulkonäöllisesti sekä luonteeltaan hyvin paljon Vaahteramäen Eemeliä.
Vauvakirjan täyttäminen on hankalaa hommaa, en muista ikinä laittaa ylös kaikkia tempauksia joten ajattelin jakaa nämä teidän kanssanne jotta ehkä hamassa tulevaisuudessa edes joku muistaa kommellukset joita tämä vilkas sankari onnistuu järjestämään.
Eemelimme on 3
,5 vuotias pieni viikari. Kovin kiltti, yleensä. Pahansuopa hän ei missään nimessä ole. Mutta keksivä ja aiheuttaa usein harmaita hiuksia muille sekä saa aikaiseksi suurta hupia (ja huolta) ihan vain olemalla olemassa. Jos hänelle pitäisi tehdä ansioluettelo niin siihen voisi kirjata seuraavia asioita: Nokkela ja ehtivä, vilkas ja puhelias. Hyvin huumorintajuinen ja osaa tilannekomiikan. Hyvin perusteellinen ja tutkiva luonne. Koheltaja ja hellyyttävä. Uhmakas ja tietää mitä tahtoo, paitsi uhmapäivänä, silloin hän tahtoo kaiken ja ei kuitenkaan mitään. Ja jotta tämä maailma valoittuisi muillekkin niin teen pienen esimerkin päivästä.
Aamulla sankari herää, yleensä ennen seitsemää. Hän konttaa kopisten sänkymme luokse ja jos kolinaan, joka aiheutuu tankokengistä ei ole vielä herännyt, niin viimeistään siihen on herättävä kun unilämmin könyää viereen ja heittää itsensä selälleen, nostaa jalat tankoineen ilmaan ja ilmoittaa:”Ota kengät pois!” Helppo homma muuten, mutta minulla on aamuisin totaalisen voimattomat sormet ja solkien näprääminen ei ole kovin nopeaa. Tämän jälkeen uninen kaveri kömpii peiton alle ja suukottelee ja toivottelee hyvät huomenet. Auringon paiste jää suvereenisti kakkoseksi tämän päivän paisteen rinnalla. Hetken hän malttaa olla vieressä kunnes tulee aika vaihtaa isän viereen. Ja sama operaatio. Ja jos olemme ehtineet nukahtaa tässä välissä niin takuuvarma keino on herättää meidät kiskomalla silmäluomet ylös ja tuijottamalla ja aloittamalla hokeminen ”Äiti, Iskä, helätkää jo! Mennään laittamaan aamupalaa!” Iskä nousee helpommin kuin äiti. Vielä hetken ipana möyrii vieressä ja nipistelee lähes joka puolelta, äänitehosteiden kera. Äidin rintavarustuksesta saa väännettyä ties millaisia moottorin kaasutuksia ja leffajarruja. Huoh, se ainakin herättää ja pakottaa nousemaan ylös. Pieni ja sitkeä tapaus raahaa usein myös aamutakin äidille. Näin on hyvä aloittaa aamu.
Aamupala on toinen lukunsa. Joka asiassa pitää saada auttaa ja joka paikkaan kyllä kerkeää. Murot pitää olla tiettyjä (väärien murojen laittamisesta saa aikaan niin suuren huudon että sitä ei heti uskoisi eikä ainakaan toista enään koskaan suurta katastrofaalista virhettä. Tämän sai myös täti H todeta tässä taannoin. Murot siis maidolla ja leivän pitää olla ruisleipää, ja täytteet vaihtelee. Juuri kun on itse oppinut että ei makkaraa, pelkkää juustoa, niin sankari vaihtaa mielipiteensä, ja ilmaisee tämänkin suuren virheen itkemällä ja panikoimalla. Parempi siis kysyä joka kerta. Nykyään puhutaan paljon siitä että ruokaa hotkitaan ja ei pysähdytä nauttimaan aterioinnista. Meillä pienin osaa nauttia. Hän nauttii siitä joskus tunninkin. Ei mihinkään ole kiirettä ja leivän voi syödä murunen kerrallaan ja murot yksitellen. Joten jos on kiire aamu niin kiireen voi unohtaa jos aamupalaan ei varaa vähintään tuntia, tai jotakin millä voi lahjoa.
Pukeminen on seuraava asia joka vie aikaa, aina paita on väärinpäin tai muuten hankala pukea. Sukkia pitää vaihtaa päivittäin useasti ja hukata samalla aina se toinen pari. Ja jos niin hullusti käy että rähmäkäpälä onnistuu sotkemaan paitansa, ei huolta, hän on keksinyt tavan näyttää siistiltä. Paidan voi aina kääntää ympäri. Näin edestä näyttää siistiltä ja vasta kun lapsi poistuu niin voi todeta että ruokalistan voi lukea selkäpuolelta. Oikein hienosti toimittu ja keksitty.
Eemelillämme on R-kirjain hukassa, samoin U ja Y menevät sekaisin. Ja kiireessä ei aina ehdi miettiä mitä suusta tulee. Tänään sain kuulla kun Eemelimme suuttui veljelleen. Hän hyvin, hyvin vihaisena huudahti pahimman ”kirouksen” veljelleen: ”Hahaa (ivallisesti!) Nyt sä syöt mulkullista popkolmia!” En tietenkään voinut nauraa ääneen, mutta vedet valuivat silmistä eri huoneessa. Hän myös osaa selittää asioita hyvin kärsivällisesti meille aikuisille. Ja samalla tyylillä kuin me selittäisimme pienelle lapselle. Tärkeintä on nostaa etusormi pystyyn ja nyökytellä päätä samalla kun tuijottaa tiukasti silmiin. Suusta voi kuulua esimerkiksi ”Tehdäänkö sellainen diili, että jokainen syö sen mitä jaksaa!” Tai ”Sovittaisko niin että sitkun me mennään sinne niin sitten tehdään näin. Ymmällätkö sä?” Mitäpä tuohon voi sanoa. Myös taannoinen maanjäristys aiheutti selostuksen: ”Kun se meteoliitti tuli niin sitten tuli se maanjäljestys!” Ei tuollaista voi korjata.
Tänään sain myös todistaa veljesten tappelun nujakan jälkeen hellyyttävän tapauksen. Pieni poikani tuli luokseni paita pullollaan. Hän ilmoitti salamyhkäisesti että hänellä on ”Tälkeää” asiaa. Kysyin kiinnostuneena asiasta. Hän veti paitansa alta pienen pupun ja ilmoitti että tässä on hänen vauvansa. Utelin sitten ihastuneena vauvan sukupuolta, se oli poika. Ja vauvan nimikin oli mietitty. Vauva oli tietenkin nimeltään Koivisto, Pupu. Pupu Koivisto oppi nopeasti tekemään kuperkeikan, söi ruuaksi porkkanoita, sipsiä ja limppaa. Ja nukkui paidan alla, kuin kengurut. Pupu Koivistolla on myös pieni nöpönenä ja se rakastaa kutittamista. Ja ei Eemelimme tietenkään äiti ole, hänhän on poika ja pojat on aina Isejä, vaikkakin tämä pupu kasvoikin Isin mahassa. Ja äiti oli kovin hassu kun edes kysyi että onko poikani äiti vai isä. Mieheni mielestä pojalla on hiukan hakusessa tuo identiteetti, mutta olkoon. Suloinen Isä hän kuitenkin oli. Pupu piti saada myös päiväunille viereen ja piti antaa suukko ja hali myös perheemme uudelle jäsenelle.
Tämä viikarimme on myös hyvin tapaturma altis. En muista päivääkään että jotakin ei olisi sattunut. Enään en hetkahda juurikaan kolhuja tai mustelmia, tai pieniä haavoja. Niistä selviää laastarilla ja saamalla uuden johonkin. Silloin vanha vamma unohtuu nopeasti. Pää kolisee joka paikkaan ja polvien ruvet on joka iltainen ihmettelyn aihe. Alkuviikosta pojalta meni nilkka. Hän ilmeisesti kolautti jalkansa johonkin ja luulimme sen olevan vain puutunut ja käskimme kävelemään. Päiväkodista piti sitten kuitenkin noutaa tämä ontuva sankari. Hän itkuisesti sanoi minulle: ”Te huijasitte iskän kanssa että mun pitää kävellä vaikka jalkaan sattuu. Ei se ole piikillinen ja puutunut!” No kipu meni onneksi päivässä ohi. Seuraavan illan draama olikin astetta pahempi. Pojille keitettiin puuroa ja mitä voikaan sattua jos yhdistää kuuman hellan, Eemelin jakkaran kanssa sekä keittiöstä poistumisen? Aivan, kamala huuto ja palanut kämmen. Eipä siinä enään voinut muutakuin ajaa apteekkiin ja kotona paketoida pojan käsi. Kun olin saanut paketin valmiiksi niin poika oli selvästi iloisempi ja ilmoitti että hänen kätensä sanoo: ”kvaak kvaak!”
Ennen kuskasin lapsia lääkäriin jokaisesta isommasta kolhusta mutta noin reilu vuosi sitten lopetin tämän. Tapahtumasarja sai alkunsa ilmeisesti isomman pojan ideasta. Olin eri huoneessa, pojat leikkivät keittiössä. Havahduin kolahduksiin ja yht´äkkiä omituiseen kolaukseen ja kamalaan huutoon. Pienemmän päästä tuli verta norona. Tarkemmin tutkittuani huomasin päässä olevan kohtuullisen kokoisen vekin. Asiaa piti selvitellä hetki lastaroinnin lomassa. Lopullinen tuho selvisi keittiössä. 3/6 keittiön tuolista oli täynnä lommoja, samanlaisia kuin pikku sankarin päässä. Isompi kertoi huitaiseensa pienempää jääkiekkomailalla päähän. Kysyessäni pojilta että miten se on mahdollista niin he kirkkain silmin kertoivat taistelleensa Tulikansaa vastaan. Ei siinä kovin vihainen enää voinut olla kun toisella oli ämpäri nurinpäin päässä kypäränä ja peitto viittana ja toisella laastaroitu takaraivo. En vienyt poikaa sillä kertaa lääkäriin ja jälkeenpäin selvisi että sillä kertaa olisi pitänyt viedä. Onneksi pää parani ihan laastarin avuin ja arpeakaan ei huomaa.
Sankarimme osaa myös jäädä jumiin. Yhtenä iltana jouduin pelastamaan pojan kahdesti 10 minuutin sisällä. Ensimmäisellä kerralla hän oli saanut kätensä ympärille lego putkiliukumäen ja käsi sinersi ja hetkeä myöhemmin hän jäi vyötäröstään jumiin kerrossängyn rappusiin. Epätoivoisena soitin miehelleni että tule kotiin, lapset eivät näytä pysyvän hengissä tällä menolla. Jälkeenpäin nauroimme tilannetta. Muita kohteita joihin poika on jäänyt jumiin on Ikean lasten tuoli, auto, vessa ja muut tuolit. Autoon jääminen oli oikeastaan meidän vanhempien hajamielisyyttä, me vain yksinkertaisesti unohdimme ottaa hänet pois turvaistuimesta ja kun pääsimme HopLopiin niin tunnollinen isoveli kysyi että mihin sankari jäi. Sillä hetkellä katsoimme toisiimme ja yritimme muistaa kumman piti ottaa poika autosta. Raukkaparka itki lohduttomana autossa, ei hän sitä itkenyt että hän jäi autoon ja olisi pelästynyt vaan hän suri kohtaloaan ja luuli että hän ei pääse HopLopiin. Ja tapahtumasta on kohta vajaa vuosi ja hän edelleen muistaa sen.
Isovanhemmilla hän tekee aina pieniä kolttosia. Mikä voisikaan olla suurempaa hupia kuin säädellä sähköpattereita ja hellan nappuloita. Ja ensin alkuun kukaan meistä ei huomannut pikku jekkuja. Miehen isä oli ihmetellyt vessassa seuraavana aamuna että onpas vessa lämmin vaikka on kovat pakkaset. Syy selvisi, poika oli säätänyt patterin täysille. Hän on kyllä myöhemmin säädellyt pattereita milloin pois päältä ja milloin täysille. Ja uunin ajastinkin piipittelee omia aikojaan. Piippauksen alettua katseet kohdistuu joka kerta pieneen sankariin joka vilkaisee niin viattoman näköisenä takaisin. Olisi vaikea uskoa jollei pieni virne paljastaisi pientä miestä. Mutta hänelle ei vain voi olla vihainen, hän tekee tihutyösä takuuvarmasti ja huomaamattomasti ja jäädessään kiinni hän ei kiellä. Hän vain hymyilee ja on onnellisen näköinen ja samalla niin kovin viaton. Ei sellaiselle voi suuttua. Ja jos hän vahingossa satuttaa jotakin, hän pyytää varmasti anteeksi ja halaa.
Hän on myös kömpelö, vaikka samaanaikaan hän on uskomattoman sitkeä ja ketterä jos häntä huvittaa. Yhtenä päivänä hän saattaa kompastua omiin jalkoihinsa kokoajan ja toisena taas hän voi kavuta pitkin kirjahyllyä. Hän voi törmätä ovenkarmiin ja todeta että ”Mistä tuo tuli?” Hän ikäisekseen pienikokoinen, mutta varustettu suurella egolla. Esimerkkinä tästä hän halusi kävellä huoneen läpi. Keskellä huonetta seisoi isä ja hän käveli suoraan isänsä eteen ja sanoi: ”Väistä!” Isä ei väistänyt, pieni polven korkuinen otti vauhtia ja potkaisi isäänsä sääreen, kiersi isänsä ja jatkoi matkaa kiukusta puhisten.
Tässä taitaakin olla enemmän kuin vähän tarinaa pienestä Eemelistämme joka on kokonsa edestä täyttä energiaa ja iloa. Nyt lähden nauttimaan kupista kahvia vielä kun voin, Eemelimme on nukkumassa ja keräämässä energiaa jotta hän jaksaa loppupäivän haasteet ja metkut.
P.S. Jos joskus saamme tyttölapsen, toivon että Eemelimme ei hilaa häntä lipputankoon. Mutta toisaalta, mitäpä muuta voin tuolta energiapakkaukselta odottaa…