Millainen on täydellinen nainen? Siis oikeasti…Ja mitä rooleja naisella on.
Itselläni on useita rooleja. Olen Nainen, tämän määrittelee kromosomit ja siihen liittyvät ulkoiset piirteet. Siinä ei ole kellään epäselvää. Ja osa muista rooleista liittyvät tähän. Ensinnäkin olen miehen puoliso, minua kutsutaan siis vaimoksi (tai eukko, emäntä, hallitus, muija…niin monta titteliä, meillä useimmiten käytetään termiä Vaimo). Ja olen myös Äiti (raskain ja pisin rooli elämässä). Näiden lisäksi on elämässä kertyy mm. seuraavia rooleja; työntekijä, ystävä… Ja jokainen meistä omaa varmasti mielikuvan millainen pitäisi olla. Ja se onko todellisuus sinnepäinkään riippuu luonteesta. Ja siitä kuinka korkealle itse rimansa asettelee…
Jos itse mietin millainen Naisen pitäisi olla, en kuvailisi itseäni. Naisen pitäisi olla kohtuullisen pitkä, tai ainakin pidempi mitä itse olen. Hoikka, mutta muotoja pitää olla oikeissa kohdissa. Naisen pitää omata kaunis luusto, hiukset ja hehkuva iho. Nämä olisivat ne ulkoiset piirteet jotka itse luokittelen naisellisiksi. Toki tiedän naisia jotka ovat muodokkaita ja tämän vuoksi hyvin naisellisia. Itseni kohdalla voin todeta että, olen seissyt eri jonossa kun näitä piirteitä on jaettu. Ainoa muodokas kohta minussa on reidet ja nytkin ne ovat jo liiankin muodokkaat. Tai onko tasapaksu taikinakasa muodokkaaksi luokiteltavaa…No olkoon. Voin lohduttautua että saan ehkä kriittisimmät kohdat korjaantumaan ensi vuoden aikana kun ”jakaantuminen” on suoritettu. En ole myöskään saanut pituutta, enkä tuuheita hiuksia tai hyvää ihoa. Naiseksi minut tunnistetaan, mutta en siltikään vastaa omaa mielikuvaani täydellisestä naisesta.
Vaimon rooliin olen päässyt, joten ehkäpä Mieheni pitää minua naisellisena. Tai jotakin minussa on että hän on luvannut Tahtoa olla kanssani hamaan loppuun asti. Vaimon roolissa pätee mielessäni pitkälti samat kuin tuossa Naisena olemisessa, mutta Vaimolla pitäisi olla mahtava luonne, tasainen, pitkäjänteinen, ymmärtäväinen, rauhallinen, toisen tarpeet ymmärtävä ja mieluiten se klassinen halukas. No hmm…mitäpä näistä olen jonottanut. Olen saanut rippeet sieltä täältä ja tästä syystä luonteeni on kovin rauhaton hetkittäin, hyvin epätasainen ja kuun kierrolle altis heittely on hyvin voimakasta. Ymmärtäväinen olen toki, tosin en vain myönnä sitä koska siinähän voisi joutua nielemään ylpeytensä, rauhallinen olen nukkuessani kemiallista unta. Ymmärrän mieheni tarpeet mutta en välttämättä hoksaa heti kerralla, lähinnä siinä vaiheessa kun rautalangasta aletaan siirtymään ratakiskoon. Ja tämä klassinen piirre, halukkuus…pitääpi palata taaksepäin ja lukea kohta ”kuun kierto ja muut vastaavat magneettikentän heilahtelut ja aivosignaalien toimivuus”…niin vaihtelevaa se on. Joten en taida tästäkään osiosta saada täysiä pisteitä. Ei sentään pakkasen puolelle mennä.
Äitiys. Äidit ovat monessa asiassa kuin Vaimoja, samoja luonteenpiirteitä pitää olla. Näiden lisäksi pitää olla mielikuvitusta, viitseliäisyyttä, suurta empatiakykyä, leivontataitoja ja lähes käyttäytyä kuin pyhimys, ja ymmärtää lause ”rajoja ja rakkautta”. Äitinä olen ehkä enemmän ymmärtäväisempi, ainakin useimmiten, osaan leipoa, tai ainakin paistaa uunissa valmispullaa (tein sitä jopa työkseni). Olen empaattinen jos tilanne sitä vaatii. Pyhimys…siirryn mielelläni seuraavaan kohtaan. Ja ymmärrän hyvin rajat ja rakkaudenkin tiedostan. Lapseni ovat saaneet äidin joka taistelisi heidän puolestaan viimeiseen hengenvetoon, joka jaksaa valvoa yökausia seuratakseen lapsen unta, joka jaksaa kantaa 6 vuotiasta väsynyttä lasta sylissä vaikka mahassa kasvaakin uusi elämä. Lapseni tosin oppivat minulta myös sen että elämä ei ole aina helppoa ja kaikki me saamme suuttua ja huutaa, kunhan muistaa että aina on osattava pyytää anteeksi ja tarkoittaa sitä. Heidän vuokseen olen mennyt lähes läpi harmaan kiven, olen luopunut haaveistani ja siirtänyt niitä tulevaisuuteen, koska he tarvitsevat minua nyt. En aina ole paras äiti mutta olen ainakin aina se äiti jonka syliin saa tulla ja jonka olkapää on nojaamista vasten. Koskaan en lapsilleni selkää käännä ja tarvittaessa luovun kaikesta muusta jos se on edelletys lapsieni hyvinvoinnille.
Työntekijänä en ole ehkä paras, osaan kyseenalaistaa ja vaadin reilua kohtelua. Ja jos sitä en saa niin sen kyllä huomaa. Olen tosin luotettava, joustava ja omaan korkean työmoraalin. Mutta vastaavasti vaadinkin työnantajalta paljon ja oletan että sen saan. Ja mielestäni tässä suhteessa voisin saada lähes kiitettävän arvosanan roolistani.
Ystävänä voisin olla parempi, toki olen luotettava, kuunteleva, ymmärtäväinen ja haluan auttaa ja autankin mikäli pystyn. En vain ehdi juurikaan pitää ystäviin yhteyttä. Ja se on mielestäni ystävän yksi tärkeimmistä asioista, pitää yhteyttä. Muut roolini vievät aikaani niin paljon että tämä puoli jää usein. Mutta silloin kun ehdin olen siinä 100% mukana. Joten ehkäpä en ole niin epäonnistunut tässäkään roolissa.
Joten voisin ehkä miettiä riman korkeutta. Tai myönnetään, olen miettinyt ja sen seurauksena olen ruoskinut itseäni muutaman viikon kohti parempaa ja palannut aina omaksi itsekseni. Tässä kaikessa on ollut paljon sarkasmia mukana, sen avulla pärjään jotenkin itseni kanssa. Ei ole helppoa arvostella itseään päivittäin ja hyvin rankalla asteikolla. Mieheni tietää tämän ja välillä hän jaksaa asiasta huomauttaa…mutta en osaa ottaa asiaa rennommin. Ja toisinaan tämä aiheuttaa päässäni 3. maailmansodan joka purkaantuu räjähdysmäisesti riitana, yleensä osapuolena olen minä itse. Ja tämän jälkeen on taas hetken helpompaa.
Tällähetkellä tilanne on ehkä hyvinkin räjähdysherkkää, sillä vatsani kasvaa ja vauvakuume on toistaiseksi taltutettu. Tosin sen vuoksi en tunnista itseäni juurikaan. Tiedän että ne ovat hormonit mitkä aiheuttaa ongelmia, mutta se että sen tietää ja joutuu elämään niiden kanssa, ei helpota tilannetta yhtään. Päinvastoin, koska tiedän millainen olen ja ajatukseni sekä tunteeni vaihtuvat joka toinen minuutti ja niiden perässä pysyminen on mahdotonta. Saatikaan että pitäisi selittää miehelle syitä miksi nyt huudan ja itken kuin palosireeni ja hetiperään hetkenä kaipaan halausta ja läheisyyttä. Ehkäpä se on juurikin sitä täydellistä epätäydellisyyttä.