Kamalaa miten aika on vain mennyt eteenpäin ja minä siinä mukana.
Pikakertaus viimeiseen reiluun puoleen vuoteen…
-Mahan kasvatus ja tuloksen ulkoistus= tehty, tuloksena täydellinen pikkuinen prinsessa joka tottelee sitten joskus nimeä Milda.
-Asuntokuumeen mittaus=paha, paha kuume. Ja hoitona tähän tepsi oman talon osto. Talo ei ehkä ole ihan sitä mitä villeissä unelmissani teininä ajattelin (monikerroksinen valkoinen kivitalo uima-altaalla ja golfkenttämäisellä pihalla), mutta tämä onkin perus puutalo, jossa on aivan sopiva tontti, ilman uima-allasta jota ei kuitenkaan tulisi käytettyä. Ja tärkeimpänä täällä on se onni mitä sisätiloista löytyy.
-Elämän kiireisimmät kuukaudet= totista totta. Itsepähän halusin ja sain. Ja päivittäin olen silti tästä kiitollinen.
No niin, nyt ollaan tilanteen tasalla.
Elämä on tällähetkellä todella kiireistä, siitä pitää huolen jo ennestään tutut vilkkaat pojan viikarit. Lisänä tähän soppaan on tämä uusin tulokas, joka kylläkin on ollut ainakin toistaiseksi ylihelppo vauva. Tyytyväinen, terve, iloinen ja niin syötävän suloinen pikku pallero. Tosin, viime päivinä on ollut ilmassa pientä kitinää koska viihdykkeitä pitäisi keksiä ja saada uusia. Enään helisevä kirahvi ja hymyilevä helistin ei olekkaan niin pop.
Tilalle pitäisi saada jotakin uutta. Tänään se ”uusi” juttu oli peili. Sieltä kun tuijotti takaisin jotakin ihanaa. Kuolaava, mahallaan kiikkuva ja hymyilevä kalju vauva. Se oli ilmeisesti rakkautta ensi silmäyksellä, sillä se flirttaava hymy tuskin oli tarkoitettu äidin jaloille, jotka olivat nurmikonleikkuun jäljiltä aivan vihreät. Voi sitä ilon ja onnen (kuolalammikosta puhumattakaan) määrää. Tuo peilikuvan vauva on Mildan mielestä niin ihmeellistä että kitinät, märkä vaippa ja pieni nälkäkin unohtui.
Samalla mietin itseäni. Miten ihmeessä olin unohtanut nämä äitiyden herkät hetket. Vai olenko edes tuntenut näin aiemmin? Onko minulla ollut niin kiire odottaa tulevaisuutta, että nämä tälläiset hetket on mennyt ohi. En muista että olisin kipuillut äitiyttäni koskaan, en ainakaan muista. Olin vain nuori (ehkä liian nuori) kun esikoinen syntyi. En tiedä kasvoinko silloin äidiksi vai olinko vain ja leikin äitiä. Matkimallahan lapsi oppii, joten opinko minäkin vanhemmuutta matkimalla muita. Ehkä, en tiedä. Keskimmäisen kohdalla olin edelleen kovin nuori. Tosin sillä kertaa kipuilin jo kaikkea muuta. Olin hukassa, aivan kaikessa. Kaikki oli suorittamista ja pakkoa. Eikä kukaan joka on kokenut allergioiden kirot ja sen avuttomuuden tunteen jota tuntee kun oma lapsi on sairas voi väittää että se olisi mitenkään sellaista että sen haluaisi muistaa.
Mutta en siltikään muista miltä minusta tuntui olla ensin alkuun äiti. Hienolta ja upealta, avuttomalta ja siltä että pitää olla huolissaan kaikesta, raskaalta ja puurtamiselta. Ehkäpä juuri tuolta ja niin, epäuskoiselta. Voiko Tuo olla minun? Minun ikiomani? Kyllä, nuo ovat minun muistojani.
Nyt kolmannella kierroksella tunnen vain suurta iloa ja nautintoa siitä että minulla on lapsia. En tiedä mitään ihanampaa kuin hymyilevä ja tyytyväinen vauva. Ja se vauvantuoksu, miten olinkaan voinut unohtaa sen. Välillä salaa iltaisin ja vauvan nukkuessa sylissäni nostan hänet aivan kasvojeni lähelle, painan suukon poskelle ja samalla nuuhkuttelen vauvani päälakea tai poskea, ihan vain siksi että se tuoksu on ehkä maailman hellyyttävin.
Taannoin olin ulkoilemassa yöelämässä ja koin olevani se sama vanha minä. Ravintolassa meno oli sama kuin aina ennenkin, lisää viinaa ja tättärää…Onnistuin jopa unohtamaan hetkeksi sen että kotona minua odottaa pikkuinen ihmisenalku. Kunnes totuus muistutti minua rankalla kädellä. Olin vessassa ja hihittelin jotakin juttua kopperossa, nousin pytyltä ylös ja kiskoin liian tiukkoja farkkuja jalkaani ja mietin että homma olisi mahdoton ilman uutta tuttavuuttani: kurovia ja muotoilevia alushousuja!
Siis mitä, siinä minä olin, rouva Koivisto ikää 26v., kotona nukkumassa kolme alle kouluikäistä pikkuista, heidän unta valvomassa rakas aviomieheni, kiskomassa kyläkuppilan naistenhuoneessa hoikentavia housuja ylös, sulloutumalla farkkuihin ja onnitellen itseäni tarpeeksi löysästä paidasta ja samalla muistaen että kohta pitäisi kaivaa pumppu käsilaukusta esiin, jottei paita kastu. Jep, todella hohdokasta.
Hiukan rapisi fiilis, mutta toisaalta, miksi minun pitäisi olla hohdokas? Lapset pitävät kauniina vaikka naamassa komeilisi pari päivää vanhat meikit ja tukka sojoittaisi kohtisuoraan ylös. Mieheni saattaa jo hiukan huomautella aiheesta, mutta silti taidan olla hyvä vaimo vaikka laahustaisin iltaisin virttyneessä saunatakissani. Nämä asiat tajusin siellä kopperossa ja kas, tiesin että olen onnellinen. Minulla on kaikki mitä vaan voi toivoa ja että vihdoin, vihdoin tajusin että nyt olen ÄITI.
Toivon totisesti että kaikki ne jotka joskus haluavat äidiksi tai vielä miettivät rooliaan vanhempana kokevat tuon saman valaistumisen. Se oli niin helpottavaa.
(tämä on se pikkupräntti: seuraavana aamuna ”valaistuminen” oli koetuksella koska: a) liian vähän unta, b) liian paljon meteliä, c) liian monta valaistumista juhlistavaa juomaa. Kaikki nämä em. aiheuttivat liian kirkkaan olon seuraavaksi päiväksi, siltikin totesin oikean äitiyden olotilani todeksi sillä poikien pusut ja vauvan pulautus sai onnellisen hymyn huulilleni.)