Minun pieni poikani, Matias 7v., on nyt astunut koulutielle. Koulua on takana jo huimat 2 päivää, minulla on kyyneleet herkässä katsellessani pientä poikaani joka innoissaan kantaa koulureppuaan jossa on uusi Aapinen ja penaali. Olen haikeana muistellut näitä nopeasti menneitä vuosia jotka olen saanut jo viettää tuon pienen ja innokkaan pojan kanssa.
Olin suunnattoman innoissani kun sain tietää raskaudesta, se tieto että sydämeni alla kasvaa ihmisentaimi oli pakahduttavaa ja niin käsittämättömän uskomatonta. Minusta tulisi ÄITI. Tosin, ensin piti selvitä pitkästä odotuksesta.
Matias syntyi kauniina alkusyksyn kirkkaana iltapäivänä. Radiosta soi Apulannan ”Pahempi toistaan” ja minä itkin. Itkin sitä epäuskoa että sain rinnalleni pienen ja maailmaa ihmettelevän pienen pojan. Sairaalan tädit toivat kahvia mukissa jossa luki ”Äidin kuppi”. Muistan että isoäitini soitteli synnytysosastolle ja osastolle vuorotellen kysyäkseen että onko hänestä jo tullut isomummu. Kätilöt antoivat tunnollisesti tilannetietoja…
Kotiin tultuamme olin aivan ihmeissäni, miten vauvan kanssa voi selvitä, mitä tämän pienen nyytin kanssa tehdään. Se tieto tuli onneksi alitajunnasta ja nopeastihan sen oppii, ruokaa, ruokaa ja välillä vaipanvaihtoa. Ja sitä ihmettelyä, sitäkin piti harrastaa joka sekuntti. Paikalle tuli myös tuore isomummu, joka avusti ja ihmetteli myös. Ensimmäisenä yönä kotona tämä pieni mies nukkui koko yön hyvin ja heräsi syömään vain kerran. Vauva-arki lähti siis rullaamaan hyvin…Siitä eteenpäin kaikki onkin ollut uuden oppimista ja toteamista että kun jonkun asian luulee osaavansa niin seuraava kivi johon voi kompastua on jo edessä.
Elämä tuon pienen kanssa on kuin eläisi itsensä kanssa. Poika on kuin minä, joskus jopa riidellessämme tajuan että tilanne on sama kuin riitelisin yksin. Pojan luonne on yhtä hurmaava kuin itselläni, asiat voi tehdä joko hankalasti tai siten kuten minä teen, eli vielä vaikeammin. Kaikki pitää perustella perinpohjin ja todistaa että asia on niin. Pettymysten sieto on olematon ja kaikesta voi ottaa hernettä nenään, häviämisestä ei kannata edes puhua. Silti kuitenkin näen pojan joka on järkevä, hyväsydäminen, läheisilleen lojaali ja luotettava. Matias kantaa huolta muidenkin puolesta ja huolehtii aivan liikaa.
Harvoin kuulen suoranaista kikatusta, mutta jos kuulen se on jotain niin aitoa ja tarttuvaa että en voi muutakuin nauraa itse mukana. Viimeaikoina pojasta on löytynyt humoristisempi puoli, kaikki ei olekkaan niin totista puuhaa. Ja hetkittäin voi nauraa jopa itselleenkin.
Jos annan pojalleni tehtävän, oikean luottotehtävän, hän hoitaa sen. Pikkusiskon vahtiminen on sellainen vastuutehtävä josta molemmat nauttivat. Perheen pienin selkeästi kaipaa isointa veljeään ja nauttii suunnattomasti veljensä kanssa peuhaamisesta. Ja hetkittäin pikkuveljeäkin pystyy kohtelemaan kuin ihmistä ja toisinaan leikkihetket ovat sopuisia ja hauskoja.
Niinpä niin, sinä rakas poikani olet perinyt paljon ulkonäöllisesti minulta ja sitäkin enemmän luonteesi minulta. Olet meille vanhemmille haaste, teemme kanssasi virheitä, jotka huomaamme myöhemmin. Pyrimme oppimaan virheistämme ja emme ainakaan toista niitä. Me luulemme kasvattavamme sinua, mutta todellisuudessa sinä kasvatat meitä ja annat parhaan kritiikin piinaavan varmasti. Et päästä meitä helpolla, mutta emme mekään päästä sinua helpolla. Sinä olet sisaruksista vanhin ja saat eniten, hyvässä ja pahassa. Rakastamme sinua niin paljon kuin täältä on matkaa kuuhun ja takaisin…
Kiitos että teit minusta äidin. Toivon että saavutat elämässäsi kaiken sen mitä todella haluat, toivon että kohtelet muita niinkuin haluat itseäsi kohdeltavan. Toivon että menestyt elämässäsi ja toimit niinkuin omatuntosi sanoo. Ole vahva ja reipas, ota opiksesi virheistä. Rakasta aidosti ja nauti tästä hetkestä. Niin ja annathan aina minulle halauksen kun näemme.
Rakkaudella Äitisi