Luin netistä artikkelin joka kertoi avioliiton eri vaiheista. Pohdin samalla omaa avioliittoni tilaa. Artikkelia lukiessani kävi piinallisen selväksi se, että liittomme on neljännessä vaiheessa. Viides tulisi olemaan viimeinen.
Hienoa, ensimmäinen kuherrusvaihe on toki jäänyt jo historiaan, samoin vaihe numero 2 (luultavasti jotakin alkuhuuman ja todellisuuden sekoittumista), kolmas vaihe on kuulemma se, kun pohtii ”Tätäkö tämä nyt sitten on?”…ja nyt neljäs, tylsästi ”Lapsien syntyminen liitossa.” Kiitos.
Määritelläänkö meidät nyt sitten tämän mukaan. Tästä pettyneenä luin myös tulevan vaiheen. 5. Aikaa jälleen toisillemme. No, kiva tietää, että meilläkin on aikaa toisillemme n. 16-20 vuoden päästä! Ehdin kyllä jo pohtia onko tämä viimeinen vaihe ”ero, syystä tai toisesta”.
Nyt tämän kaaoksen keskellä ei kyllä juuri ole aikaa toisilleen, tai itselleen. Puoliso on lähinnä nyt se joka auttaa arjen myrskyissä. Nuorena mietin mistä pitkään yhdessä olleet oikein keskustelevat, mistä puhua kun kaikki kertomisen arvoinen on jo puhuttu. Nytpä tiedän!
Meidän suosikkipuheenaiheet päivästä toiseen ovat lasten koulunkäynti, lasten nahistelut, harrastukset, oman ajan puute, jääkaapin omituinen vika (se on tyhjä vaikka juuri on käyty kaupassa), pyykkivuoren valloitus, tiskien maihinnousu sekä siinä sivussa minä yritän tehdä maailmasta parempaa paikkaa elää. Olen jo kehitellyt talouskriisin selviytymispaketin suuntaviivat, kuntien talouden parantamisehdotuksia ja lastenoikeuksiakin pohdin sekä samalla mietin miten liikenneturvallisuus paranisi. Mies yleensä lopettaa kuuntelun kun vedän syvään henkeä ja aloitan lauseen: ”Mä olen tässä miettinyt….”. Samalla suunnittelen pieniä rakennuspuuhia ja haaveilen matkustelusta ja lottovoitosta ja muusta sellaisesta mistä nyt kuuluu haaveilla.
Keskustelumme on siis jokapäiväistä, edelleen. Puheenaiheita löytyy aina. Joskus keskusteluun liittyy kolme lasta, näin saamme aikaiseksi puhetulvan (mies toimii kuuntelijana). Itse yritän kertoa kauppalistaa, esikoinen kertoo tietokirjasta oppimiaan asioita, juniori taasen selostaa jotakin pelaamisesta ja neiti Aurinkoinen taasen kujertaa prinsessajuttujaan tai matkii pelottavan taitavasti äitiään (ilmeet, eleet ja äänenpainotkin ovat identtiset). En vain ymmärrä sitä, miksi mies kauppaanlähtiessään on aivan ymmällä mitä pitäisi tehdä.
Artikkeliin olisi voinut myös kirjoittaa, että avioliitto ei ole koskaan yhtä kaaottinen, hoitamaton ja tärkeä kuin tässä neljännessä vaiheessa. Avioliitolle ei ehkä ole aikaa, sitä on hoitamalla hoidettava ja vaalittava, arki on hyväksyttävä juhlaksi ja myönnettävä se, että 95% valveillaoloajasta on juoksemista ja tasapainoilua kaaoksen kanssa, tässä mitataan ”tahtomisen” lujuus. Loput 5% on niitä nopeita halauksia, katseita ruokapöydässä, roskapussin ojentamista pusun kera ja kädestä kiinnipitämistä. Ja joskus kieroutuneesti ajattelemista, että toinen on samassa lahossa veneessä toivoen, ettei äyskäriä tarvita!
Näillä siis mennään kohti viidettä ja viimeistä vaihetta, väsyneen onnellisena, yhdessä!