Plääh! Kyllä nyt taas koetellaan. Miten tässä taloudessa tuntuu tavarat hajoavan käsiin.
Olen kahviaddikti, kahvia on saatava tasaisesti pitkin päivää. Aamulla varsinkin. Kukaan ei hymyile ja kenelläkään ei todellakaan ole hauskaa ennenkuin olen saanut pari kuppia kahvia. Niinpä niin, päätin taannoin olla aamulla tehokas ja keittää kahvit samalla kuin ripustan pyykit. Vedet masiinaan, purut perään ja naps, kahvi tippumaan. Ripustin koneellisen pyykkejä ja keittiöön suunnatessani huomasin kauhukseni että kahvia ei ole. Ei, ei näin voi olla. Renkkasin virtanappia muutaman kerran ja huomasin että levykään ei lämpene. Ja kahvinkeitin oli lähes uusi, joulukuussa rakas punainen kunnollinen keittimeni hajosi. Siinä oli sentään 5 vuoden takuu ja 4,5 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen se lähti takaisin liikkeeseen. Ja tilalle jouduin ottamaan vastaavan mutta selkeästi rumemman keittimen. Aloimme vihdoin tulemaan toimeen ja enään se ei ollutkaan aivan niin ruma. Ja siinä se sitten oli. Oranssin valonsa kanssa päällä, ilman että vesi olisi liikkunut mihinkään ja kahvia ei syntynyt. Tämä aiheutti pienoisen paniikin minussa ja isännässä. Ei kokonaista päivää voi edes harkita aloittavansa ilman kahvia.
Anoppi keittelee veneellä aina kahvia suodattamalla suodatinpussin (ja porojen) läpi kuumaa keitettyä vettä. Tähän konstiin päädyin itsekkin paniikissa. Noh, sain kahvia, mutta ei se nyt ihan niin hyvää ollut ja aika kylmääkin. Mutta sain sentään kofeiiniannokseni aamusta.
Marssin keittimen kanssa kauppaan. Ja tunnin säätämisen jälkeen sain entistä rumemman mustan keittimen tilalle. Punaista kun ei valmisteta enää lainkaan. Mitä??! Eikö ne siellä tehtaalla ymmärrä että minulla on kaikki pienet kodinkoneet juuri sitä punaista chilli-sarjaa…ei sitä niin vaan saa lopettaa. Nyt joudun harkitsemaan leivänpaahtimen, tehosekoittimen, vedenkeittimen, hiustenkuivaajan ja mikron (tosin tämän vaihdoin jo aiemmin) vaihtamista. Snif, pikkuhiljaa järjestelmällinen keittiöni alkaa olemaan sekasotkua jossa mikään laite ei sovi toiseen. Menee tässä nämä feng shuit ihan päälaelleen.
Samassa vaihto/reklamointi reissussa valitin uusista kesäkengistäni, ne hajosivat ensimmäisellä käyttökerralla. Krits, koko takasauma kantapäästä ratkesi. Murr, kyllä otti kupoliin. No nyt on sitten uudet vaihdetut kengätkin.
Juniorin joululahjaksi saadut sukset pitäisi lähettää huoltoon, enään ei ole hiihtokelejä, ei ainakaan vielä. Niistä lähti koko lasikuitupinnoite irti muutaman hiihtokerran jälkeen.
Ja viimeisempä suren puhelintani. Isännän napinaa kuunneltuani siirryin äly-aikaan. Ja sitä iloa kesti 6kk ja kas, puhelin ei lataa. Ja huolto ei toimi ja tästä kärsivät minun lisäkseni koko lähipiiri. Miten pitää yhteyttä jos ei ole numeroita, ei sähköpostia, ei naamakirjaa tai käden ulottuvilla säätietoja?! Asioita joita ilman en voi elää. Tai no voin, mutta kyllä on hankalaa kun puhelimessa on pari numeroa ja nettiin pääsee vain tällä rakkaalla ja luotettavalla läppärillä.
Nämä on niitä asioita että en vain kestä (ja kukaan ei kestä minua kun valitan) kun asiat hajoavat tai eivät ole saatavilla. Nyt vain toivon että puhelimeni tuleva Tsekin-reissu ei kestä jälleen paria viikkoa tai pahimmillaan sen yli. Ehkäpä saan kohta vakiopenkin Elisan liikkeeseen jotta voin istua siellä ja odottaa rakasta ystävääni takasin.
Muuten kesä on sujunut hyvin, kelit olivat ihanat. Nyt ollaankin jo kelin mukaan syksyssä. Ja isännän loma vasta edessä. Missä on aurinko ja helteet ja jäätelönmakuiset rennot iltapäivät?! Lomalle on kasaantunut jo nyt vaikka mitä. Talon vuosikorjauksia (pitääkin tehdä ”vika-lista” valmiiksi), muutamat juhlat (tämä vaatii aurinkoista keliä, ei mitään sadekautta ja syystamineita), autotallin siivousta (kuka on käskenyt haalimaan liikaa tavaraa ja itseasiassa voisin samalla myydä turhat tavarat pois) ja lomailua lasten kanssa. Ja rentoutumista. Tosin rentoutuminen voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Ehkä se on sitä että ei olisi minuuttiaikataulua, aikaa olla yhdessä ja muuttuvia suunnittelemattomia suunnitelmia. Mutta toisaalta me mieheni kanssa tarvitsemme myös aikaa olla kahdestaan. Sitä ei lapsiperheessä ole koskaan liikaa, ei itseasiassa edes liian vähän. Sitä ei ole yleensä lainkaan. Voi kumpa voisimme lähteä vaikkapa kahville kahdestaan, tai autoajelulle, tai jotain. Istua pihalla yhdessä jutellen hetken, ilman että takaovella on kolme nenää ja ilman että sisältä kuuluu hengenhätään viittaavia ääniä. Kuten eilen. Isäntä leikkasi nurmikkoa, itse kävin kertomassa että ruoka olisi kohta valmista ja sen minuutin aikana lemmikkien vesipullo oli mystisesti pudonnut ja aiheuttanut vedenpaisumuksen kirjahyllyn alle.
Olen vouhkannut ”omasta ajasta”, njääh, se on toki tärkeää. Silti tässä pohdittuani ajankäyttöä olen todennut että ehkäpä se yhteinen kahdenkeskinen aika on silti tärkeämpää. Silloin saa huomata toisessa ne piirteet joihin aikoinaan ihastui, voi keventää mieltä, olla oma itsensä ja kokea hetken sitä yhteenkuuluvuutta miksi ollaan yhdessä. Itse ainakin kaipaan kovasti yllättäviä halauksia kesken päivän (ilman kolmea mustasukkaista käsiparia ja syliinpääsy vaatuimuksia), keskustelua niin että voi aidosti keskittyä kuunteluun ja pystyy vastaamaan ilman että huutaa möykän yli. Ja sitäkin kaipaa että saa istua ruokapöydässä toista vastapäätä ilman että samaanaikaan pitää käytöskurssia kenellekkään. Tai tapella mausteista tai niiden puuttumisesta.
Tiedetään, tämä on ohimenevä vaihe. Muutaman vuoden päästä tätäkin kaipaa, mutta jos nyt ei saa mahdollisuutta ylläpitää parisuhdetta niin onko sitä sitten vaikkapa 7 vuoden päästä ja jos on niin onko se vain totuttu tapa vai aitoa halua olla toisen kanssa. Muistaako sitä sitten enään toisen ihastuttavia piirteitä ja tapoja vai onko kaikki vain mennyt eteenpäin ja ravintolassa istuu vapaa-aikaa omaava väsähtänyt pariskunta joiden keskustelut ovat liian kohteliaita ottaen huomioon että kyseessä on kuitenkin se maailman rakkain ihminen.
Eih, en halua päätyä sellaiseksi. Haluan pitää tämän leikkisyyden ja lempeyden parisuhteessa. Sen pienen pilkkeen silmäkulmassa naljaillessa. Haluan että vuosienkin päästä meillä on puhuttavaa yhdessä ja ennenkaikkea, naurua ja iloa. Haluan että me olemme hyvä tiimi, sellainen jossa kumpikin täydentää toista ja tietää missä on toisen rajat. Haluan että mieheni näkee minut kauniina vielä vuosienkin päästä ja muistaa sen arjen kiireessä sen myös sanoa. Ja että itse muistan sanoa sen kuinka onnellinen oikeastaan olen. Vaikka olisinkin juuri sillä hetkellä väsynyt ja en niin kovin superonnellinen. Haluan myös näyttää lapsillemme sen että parisuhde ja vanhemmuus vaativat työtä ja sen että siitä saa voimaa kaikkeen.
Joten vaikka tässä nyt mieli on maassa erinäisistä syistä, on kuitenkin ihanaa huomata että loma on vasta edessä ja keli varmasti muuttuu (joko huonommaksi tai rutkasti paremmaksi) ja ehdimme varmasti viettää mukavaa aikaa muutaman rentouttavan viikon. Tavata sukulaisia ja ystäviä, nauttia rötväilypäivistä ja minä ainakin nautin siitä jokatapauksessa että kotona on seuranani oma mies joka laittaa tämän hulabaloon kuriin 🙂 Ja keittää minulle kahvia ja lainaa puhelintaan että pääsen lukemaan terassilla iltalehden uutisotsikot…
Aika kiinnostavaa.