Olen pyrkinyt pitämään tämän sivuston hää-vapaana-alueena, mutta kuinka ollakkaan, se ei ole mahdollista.
Häihin on aikaa enään muutama päivä. Lauantaina on H-hetki!
Eniten ihmetyttää se, että minä joka aina panikoin ja stressaan liioitellusti, en huolehdi tällä hetkellä juuri mistään. Tai onhan niitä ajatuksia niin että aivojen koko kapasiteetti on ylikuormittunut. Mutta en siis panikoi, en itke, en raivoa, en käy ylikierroksilla. Otan asian yllättävän rauhallisesti.
Lauantai tulee vaikka tekisin tai olisin tekemättä mitään. Sitä faktaa ei voi muuttaa. Ja toisaalta sitä päivää on niin paljon suunniteltu ja käyty mielikuvaharjoittelua päänsisällä, joten luulisi että tällä tehokkuudella pitäisi olla jo paritkin häät suunniteltu ja melkeimpä vietetty.
Miksi mennä sitten naimisiin? Fakta on että lähes puolet vai oliko se että joka kolmas avioliitto päätyy eroon. Noh, aina elämä ei ole satua. Tai sitten lähtökohdat Tahtomiselle on kieroutuneet. En väitä että me olisimme jotenkin erilaisia, kaikkihan varmasti ajattelee, että juuri meidän parisuhde kestää vaikka mitä. Näin mekin ajattelemme. Tosin lähtökohtia ei ole niin vaaleanpunaisten lasien takaa katsottu kertaakaan.
Kuten on tiedossa, meillä arki astui kuvioihin ennen rakastumisen huumaa…Me emme olleet kaksi nuorta aikuista jotka tapailivat huolettomasti. Ei, minulla oli vuorotyö ja kaksi pientä lasta, hämillään kaikesta muuttuneesta. Itsellänikin oli kipuilua töihinpaluusta ja oudosta arjesta. Mieheni taasen joutui tilanteeseen jota hän ei varmasti osannut ajatellakkaan, ei edes painajaisissaan.
Itse en uskaltanut myöntää itselleni olevani hyvin ihastunut ja mies ei tiennyt ottaakko vai jättääkkö. Jälkeenpäin olen kuullut että konsultointia oli harrastettu. Miestä oli käsketty kuuntelemaan itseään, sitä mitä hän tuntee. Jos hän haluaa minut ja seuraa tunteitaan niin ne lapsetkin tulevat siinä mukana. Ei helposti, mutta ajan mittaan helpommaksi. Ja voitte arvata miten homma eteni. Hän seurasi tunteitaan ja kuunteli sydäntään. Ja hyvä niin, olisi muuten mennyt oma onneni ohi niin että vihellys olisi kuulunut.
Nyt muutamaa vuotta myöhemmin arjen keskellä olemme sanomassa ”Tahdon!”, rakkaiden ihmisten edessä ja todistaessa rakkauttamme. Ja se tuntuu niin oikealta. Ei minulla ole mitään silotettuja mielikuvia päässäni elämästämme. Tiedän mikä toimii ja mikä vaatii työtä toimiakseen. Yritän toimia sen mukaan mikä on parasta meille.
Elämä ei ole todellakaan ruusuilla tanssimista ja saippuakuplia kesäisenä päivänä. Eih, se on pyykkivuoria, tiskien vallankumousta, legopalikoita tyynyliinan sisällä ja ääntä. Sitä on elämä. Se on tuntemista joka solulla, nauramista vatsalihasten krampatessa, sohvan nurkkaan nukahtamista ja liikuttavia hetkiä. Ja se on sitä, että illalla kerrot väsyneenä lapsille hyvät yöt ja komennat 10 kertaa heidät takaisin sänkyyn, sitä että otat kaukosäätimen kuorsaavan miehen kainalosta ja painat suudelman otsalle, hipaiset hiukset pois silmiltä. Elämä on lauantaiaamuisin heräämistä kahvintuoksuun ja jääkylmiin pieniin varpaisiin ja sanoihin: ”Huomenta äiti!” .
Näillä ajatuksilla ja haaveilla aion astella maailman onnellisimpana naisena alttarille ja poistua sieltä Vaimona. Ja juhlia Meitä tulevan Aviomieheni, rakkaiden lastemme sekä kaiken kirjavan ystävä- ja sukulaisjoukkomme kanssa lauantaina.