Tein sen!
Pidin vapaan viikonlopun. Ja se teki terää. Kotona pärjättiin hyvin ja syyllisyys vapaastani ei painanut, ei ainakaan kovin pahasti. Mukavaa ja hyvin outoa oli lähteä ja palaaminen oli Ihanaa! Vaikka ehkäpä rankka urheilu aiheutti väsymystä ja lisäsi univelkaa…
Samalla kertaa kerroin suoraan teiniajan ongelmistani, joiden pelkään nousevan pintaan tässä muutaman vuoden sisällä jos en saa niistä kerrottua. Kertominen helpotti, vaikkakin niiden myöntäminen nolotti ja hävetti. No, jälkiviisaus on parasta. Teininä ollaan hölmöjä, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Itse kuulun ensimmäiseen kategoriaan.
Samalla tajusin kotiin tullessani että perheemme elämä on ollut tasaista historiallisen pitkään. Koko tämän vuoden. Eräs henkilö ei ole tunkenut nokkaansa meidän elämään ja olen siitä iloinen. Jollain tasolla jännitän että koska puhelin soi ja vaatimuksia rupeaa tulemaan. Tosin, tällä kertaa aion Aikuisten Oikeasti sanoa suoraan. Ja seistä sanojen takana. Ja hassua on että ensimmäisen kerran reiluun 10 vuoteen pystyn siihen, tiedän että pystyn.
Sain jotakin ihme energiaa reissullani. Näin mieheni uusin silmin, näin hänet miehenä joka tekee kaikkensa perheen eteen, vaikkakin tällähetkellä se tarkoittaa sitä että suurin osa hänen vapaa-ajasta menee koulun läpi viemiseen. Mutta se vain on nyt niin ja vaikka se minua usein ärsyttääkin niin silti hän tekee parhaansa ja piirun verran yli. Tajusin myös kuinka isoksi esikoinen on kasvanut, hänelle voi oikeasti antaa vastuuta vaativia tehtäviä. Ja samalla huomasin kuinka paljon minun kotona olemiseni hänelle merkitsee. Pieni koululainen tulee kotiin jossa häntä odotetaan ja hän nauttii siitä.
Juniorikin on saanut viettää huoletonta lapsuutta, ei ole ollut tarha-aamuja riitoineen tai muutakaan aikataulutettuja arkiaamuja. Syksyllä hän astuu esikoululaisen saappaisiin ja rötväilyaamut jäävät historiaan ja loma-ajoille. Tämän olen saanut antaa lapsilleni. Toivon että vuosien päästä pojat muistavat sen kuinka äiti oli ”aina kotona”.
Neiti pikkuinen alkaa olemaan pikkuhiljaa Neiti Uhmakas. Tahtoa löytyy, aivan kuten veljiltään. Hänen ylitseen ei kävellä. Hän ilmaisee tyytymättömyytensä hyvin ponnekkaasti ja selkeästi. Hän on edelleen perheen prinsessa. Tosin pientä sisarusnahistelua alkaa olemaan ja veljien hermot eivät riitä loputtomiin.
Joskus salaa katselen lasten touhuiluja, isoveljet naurattavat prinsessaa ja voi sitä kikatusta. Hauskinta on pelleily ja karkuun juokseminen. Toissailtana kastelin pihalla kukkia letkulla. Pojat kirmasivat kikattaen karkuun vesisuihkua, neiti tarkkaili tilannetta hetken kunnes alkoi säntäilemään ees sun taas kikattaen. Voi parempia kesämuistoja olla?! Paitsi ehkä hetkenpäästä velmistuneet grillamakkarat, sinne katosi paketillinen makkaraa hävisi kolmeen pienen suuhun.
Aikani kotiäitinä päättyy hetken päästä, tämä aika jää taakse ja myöhemmin voin muistella näitä stressaavia ja silti ihania viikkoja. Mieleen jää paljon hymyjä, halauksia, kahvin voimin pyöritettyjä päiviä, kikatuksen täyttämiä lounaita, valtavia pyykkivuoria, itkukohtauksia, veljesriitoja ja suloisia sovintoja. Nyt jo tiedän kaipaavani tätä aikaa ja sitäkin tunnetta että tämä ei pääty koskaan.
Jos näillä kotivuosilla olen taannut esikoiselle hyvän koulun alun, juniorille lapsuuden ilman stressiä ja neidille vauva-ajan joka on ollut kohtuullisen pitkä, niin voin sanoa että kyllä kannatti.
Nyt suuntaamme koko perhe kohti kesää ja lomia.