Huh, kohtahan tämäkin pimeä kausi ja kylmyys on ohi…Muutamaksi kuukaudeksi.
Talvi on ihana vuoden aika, mutta samalla se on jonkinlaista välitilassa olemista. Kaikki on kuin pysähtynyttä. Lapsuudestani muistan selkeästi millainen kevät oli, koska oli kesä ja syksyn tulemisen ja sen vaihtumisen talveksi.
Nyt jos mietin vuodenaikoja odotan aina sitä kunnon kevättä, kunnon kesää, selkeää syksyä ja sydäntalvea. Ja joka kerta huomaan että odotuksiani ei ikinä palkita. Vuodenajat vaihtuvat salakavalasti ja seuraavaksi huomaan kalenterista että nyt on jo talvi muuttunut kevääksi.
Mihin aika katoaa? En pysyisi mitenkään kärryillä ilman kalenteria. Kuukaudet vaihtuvat nopeasti ja huomaamatta. Ja suunnitelmien teko muutaman kuukauden päähän on sama kuin tekisi suunnitelmia seuraavalle viikolle.
Aikuisuus on selkeästi luopumista. Luopumista siitä lapsuuden arvostuksesta kaikkea ihmeellistä maailman tarjoamasta osuudesta. Lapsena oli jokaiselle vuodenajalle suosikkiasiat. Talvella luisteltiin ja laskettiin pulkkamäessä, keväällä seurasin kuinka jäät patoutuvat joella, kesään kuului huoleton lomailu ja aurinkoiset päivät (vaikka aurinkoa ei olisi näkynytkään), syksy oli täynnä odotusta ja uuden alkua ja taas oltiin talvessa.
Nyt näitä odottaa lähinnä lasten vuoksi. Itse määrittelisin vuodenajat uudelleen; talvi=kylmää,pimeää ja liikaa vaatteita puettavana, kevät=kurakausi ja flunssia ja leskenlehtiä, kesä=helppoa ja hiekkaista ja toivotonta auringonottoa, syksy=flunssa,flunssa,flunssa ja kuravaatteita ja kausivaatteita jotka ovat vääriä.
Eilen sanoin lapsille odottavani kesää ja hellettä. Isompi ilmoitti että ei halua että kesä tulee, silloin on kuuma. Toki kesässä on kivaa se että saa pitää sandaaleja. Mutta syksy on paras, silloin saa pomppia lehtikasoissa.
Kysyin sitten samalla että mitäs sitten kun menemme syksyllä etelään ja siellä voi olla kuuma. Se ei lasten mielestä haittaa jos he saavat jäätelöä ja uida. Ja käyttää sandaaleja, niitä missä on tarrat ja varpaat näkyy. Lupasimme että näin sitten tehdään. Ja kuinka ollakkaan, lapsemme suostuvat lähtemään etelään kanssamme.
Vielä muutama vuosi taaksepäin odotin aina jotakin. Jotakin erilaista. Ja nyt huomaan että minulla ei ole mitään odottamista. Tai no on, odotan että esikoinen aloittaa esikoulun, odotan että pienempi pääsee tankokengistään eroon, odotan että näen uuden kotimme pihan ilman lunta, odotan että pääsemme reissuun. Mutta en odota mitään suurta ja ihmeellistä. Huomasin että elämäni on tässä ja nyt. Ei se ole jäänyt eiliseen, ei sitä tule huomenna tai ensi vuonna. Se on tässä hetkessä. Viime yönä juniorimme putosi jälleen sängystään, reipas isoveli tuli tästä minulle sanomaan. Nostin pienen ja itkuisen pojan sänkyyn, puhalsin tavan vuoksi jonnekkin otsan tietämille, peittelin ja painon suukon otsalle. Isompi oli kömpinyt jo takaisin sänkyynsä ja unissaan hymyili minulle kun annoin hänellekkin suukon. Hetkeä myöhemmin isompi poikkesi makkarissamme vessareissullaan ja tuli kuiskaamaan ”äiti, kävin vessassa ja ajattelin tulla antamaan suukon ja nenutuksen sulle!” Otin vastaan nämä huomionosoitukset ja käänsin kylkeä vilkaistakseni miestäni. Hän oli aivan unessa ja suloinen, totisena ja levollisena.
Ehkä minä olen löytänyt kotiin, saavuttanut sen mitä pitääkin saavuttaa. Minun ei tarvitse enään haaveilla tästä ja pyrkiä väkisin eri suuntaan. Voin jatkaa tällä tiellä, ilman epäröintiä ja tietäen sen että en kulje edellä yksin enkä ainakaan muiden varjossa. Kuljen käsi kädessä mieheni ja lasteni kanssa, tasavertaisena ja tietäen että kukaan meistä ei eksy.