Niinpä niin…taas toi viikonloppu uusia ajatuksia päähän. Tai uusia ne ei ole, mutta uudestaan ne ilmaantuivat.
Onnellisuus, sitä on monenlaista ja siihen kaikki ovat oikeutettuja ja toivottavasti kaikki kokevat onnea elämässään.
Itse olen onnellinen ja kiitollinen perheestäni, kotimaastani ja asioista joita minulla on. Onnea voi olla pieni sana aamulla, tai halaus tai iloinen asia. Jokainen kokee onnen eritavoin.
Mutta kuinka vähän luotan onneeni. Ilmeisesti hyvin vähän. On kamalaa huomata että ei pysty luottamaan siihen että on saanut onnea elämäänsä. Vanhat asiat painaa mieltä ja juuri sillä hetkellä kun luottamusta eniten tarvitsee, ne vanhat möröt tulevat päähäni ja tekevät tehtävänsä. Edistystä toki on tullut, enään en huuda ja raivoa saatikaan riko tavaroita, nyt vain itken, voin huonosti, suren ja olen vihainen. Enkä ainakaan kykene ajattelemaan järkevästi. Ja vihdoin kun rauha on palannut pieneen päähäni, poden järkyttävää morkkista ja puin asiaa omassa päässäni.
Kuten olen todennut, menettämisen pelko on suuri. Ja se että rakkaimpani loukkaisivat minua tahallaan. Olen toki onnellinen mutta nämä kaksi asiaa varjostavat onneani.
Miten niistä pääsisi eroon? Hyväksymällä itsensä ja toteamalla että ”olen hyvä ihminen ja minua rakastetaan, eikä minua loukata tarkoituksella!”. Helppoahan tuo on kirjoittaa. Siitä pitäisi tehdä jokin hokema jota toistaa kunnes siihen uskoo. Pahinta on kuitenkin se että miten tunnen asioita loukkaa myös niitä joilla ei osaa eikä arpaa tähän. Anteeksipyyntö on mitätöntä sanoa kun se on liian vähän sanottu siihen kaikkeen mitä tarkoitan. Tarkoitan jotain paljon suurempaa ja haluaisin ilmaista sen. Parasta olisi jos osaisin muuttaa itseäni ja pystyisin järkevään ajatteluun jokaikinen hetki.
Ja kuinka haluaisin uskoa siihen että minua ei jätetä vaikka en pystyisikään muuttumaan, mutta sitä ei voi kukaan taata. En itse edes kestä itseäni tällaisena, miten voin vaatia sitä siis muilta?! Jospa nyt olisin saanut tarpeekseni tästä ja lopettaisin murehtimisen. Ei kukaan voi taata että elämä olisi helppoa ja aina onnellista, eikä sen kuulukkaan, mutta ei se ainakaan paremmaksi muutu jos välttelee ja ei usko onneensa.
Joten auttaako tämä jos sanon nyt käsi sydämellä ja vannoen kaikkeen mihin ikinä vaan voi että ”Lupaan että en ajattele aina pahinta, en aiheuta itse itselleni pahaa mieltä typerillä kuvitelmilla ja lupaan että uskon kun minulle sanotaan että mitään pahaa ei tapahdu!”
Toivossa on ainakin hyvä elää ja varmasti on helpompaa olla onnellinen 🙂
P.S. Tämä on omistettu niille jotka jaksavat kuunnella minua ja jotka ovat minulle rakkaita. Ja erityisesti niille jotka tekevät minusta onnellisen vaikka joskus se onkin niin pirun vaikeaa.