Niinpä niin, onko osa aikuisista lapsellisia vai tehdäänkö lapsista aikuisia?
Tätä asiaa olen pohtinut viimeiset pari päivää. Jo aiemmin taisin mainita tästä tapaamisongelmasta ja sen tuomista pähkäilyistä ja valinnanvaikeuksista.
Viikonloppuna tämä asia taisi saada pisteen. Jo aikaa sitten tein päätöksen että avioliiton myötä vaihtaisin lasteni sukunimet samaksi minkä itse otan. Tämä vain siksi että on paljon helpompaa hoitaa asioita kun sukunimi on sama koko perheellä. Ja lapsuudestani muistan sen kirvelevän tunteen kun muut lapset kiusasivat ja aikuiset vaihtoivat katseita kun kysyttiin että mikä nimeni on ja mikä siskoni nimi on. Ne olivat eri nimet ja sitä kautta aina minua muistutettiin että siskosi ei ole kuin siskopuolesi. Ei asia minun päässäni niin ollut, mutta valitettavasti muut tuijottivat vain eri kirjaimia.
Syitä on lasten nimenvaihtoon monia, suurin osa vain käytännön asioiden vuoksi, muutama muu syy on juuri nuo epäilyt mitä muut kylvää sekä esikoiseni harraspyyntö saada kuulua ehjään perheeseen. Ei sellaista voi anelevalta pieneltä kieltää. En ainakaan minä joka joudun kantamaan syyllisyyttä erosta lopun elämääni. Vaikka nykyinen perhe on ehjempi kuin edellisestä olisi ikinä saanut. Eli kaiken kaikkiaan näin on paras.
Kuitenkin tässä kaikkien vaiheiden ja taistelujen myötä olen saanut kuulla kuinka paljon olen virheitä tehnyt ja ollut ajattelematon. Ehkä niin, mutta olen tehnyt omasta mielestäni asiat lasten parhaaksi. Olisinhan voinut muutta ulkomaille tai eri paikkakunnalle. Mutta ei, jäin lasten kotipaikkakunnalle jotta he tapaisivat sukuaan helposti. En ajatellut itseäni siinä tippaakaan, itselläni olisi ollut helpompaa asua vaikkapa vanhempieni naapurissa, lähteä opiskelemaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Eih, minä ja lapset jäimme. Ja tapaamisia olisin voinut kieltää, mutta sitäkään en tehnyt. Olen itkenyt, raivonnut, anellut, pyytänyt, vaatinut ja rukoillut ja joustanut jotta tapaamiset onnistuisivat. Joskus on mennyt hyvin ja joskus on mennyt jopa 4 kuukautta kun lapset ovat olleet tapaamatta biologista isäänsä. Ja jokakerta olen antanut lasten mennä vaikka tiedän sisimmässäni että epäsäännöllisyys on lapsille raskasta.
Nyt kuitenkin tein päätöksen ja mitä siitä syntyi. Kamala soppa. Sain kuulla kuinka huono äiti olen, kuinka käytän lapsia pelinappuloina, olen lapsellinen ja pidän lapsiani aikuisina. Anteeksi kuinka? Lapseni saavat olla lapsia, heitä kuunnellaan ja otetaan huomioon, mutta päätökset tekevät aikuiset. Ja jottei tämä olisi liian helppoa ja tuttua hommaa, asiaan puuttui lasten isoäiti. Sain kuulla häneltä kuinka olen pilannut lasten suhteen isäänsä (joopa joo, samalla kyllä kerroin tämän ”isän” pilaavan itse suhteensa lapsiin tekemällä ohareita ja laittamalla oman elämänsä lasten elämän edelle) sillä että vaihdoin nimen. Lapset eivät kuulemma kuulu enään heidän biologisen isän ja isän suvun elämään enään.
Mietin vain että tuon perusteella kuka tässä todellisuudessa pitää lapsia pelinappuloina ja kuka käyttäytyy lapsellisesti. Eihän nuo pienet ipanat ole siitä mihinkään muuttunut vaikka nimi onkin. Samoja he ovat, ainakin kun viimeksi katsoin heitä. Näin sen saman ilon ja onnellisuuden heidän kasvoiltaan, kuulin samoja iloisia juttuja, kuulin kuinka he kutsuivat meitä, miestäni ja minua äidiksi ja isäksi, ja illalla viimeiseksi saimme pusut ja hyvän yön toivotukset. Aivan kuten aina ennenkin. Mikään ei ole muuttunut.
En vain voi uskoa että jotkut voivat olla niin pinnallisia ja kylmiä, typeriä ja lapsellisia kuin mitä viikonloppu osoitti. Ehkä on parempi kaikkien kannalta näin. Itse tiedän jaksavani lasten pettymyksen ja mahdolliset syytökset, uskon että lapset ymmärtävät asian joskus ja tiedän että heillä on elämässään niin paljon hienoja ihmisiä jotka aidosti välittävät ja rakastavat. He eivät tarvitse ympärilleen ihmisiä jotka ovat lapsellisia.