Jokainen meistä on yksilö, se on selvää. Ja elokuvista sekä imelistä kirjoista voi lukea sen, että jokaiselle on se paljon puhuttu ”toinen puolisko”.
Onko sellaista oikeasti? Ehkä, ehkä ei. Joku löytää sellaisen ja joku taasen luulee löytäneensä. Jos tarkkailee ympärillä olevia ihmisiä, voi löytää näitä molempia. Omat vanhemmat antavat varmasti sen ensimmäisen esimerkin. Omat biologiset vanhempani eivät löytäneet sitä ”jotain” toisistaan. He eivät seurustelleet saatikaan viihtyneet yhdessä. Äitini luuli löytäneensä elämänsä miehen siskoni isästä, yllätys, ei löytänyt. Ja nykyistä miestä itse en juuri tunne, riittää että äitini tuntee. Isäni sen sijaan on tehnyt elämässään ”löytöjä” jotka ovat osoittautuneet huonoiksi ratkaisuiksi. Kunnes hän löysi nykyisen vaimonsa. Ja näin syntyi elämääni ensimmäinen todellinen pariskunta. He ovat oikeat toisilleen ja ovat toistensa vastakohtia. Homma toimii ja me lapset olemme onnellisia heidän puolestaan.
Isoisovanhempani, tai ainakin isomummuni oli yksi esimerkki. Hän oli vanhuudenpäivillään onnellinen miehestään ja kumppanistaan. He tosin löysivät ja saivat toisensa vasta vanhana, mutta pääasia on että olivat onnellisia. Samoin isäni puolelta isovanhempani, he ovat pariskunta joka kuuluu yhteen, he ovat aina kuuluneetkin.
Sitten on esimerkiksi mieheni vanhemmat, he ovat olleet aina yhdessä. Minun silmissäni he ovat oikeat toisilleen ja onnellisia. He ovat toistensa vastakohtia ja silti jollakin tavalla yksi kokonainen ihminen yhdessä. Ihanaa huomata että romantiikka ei ole vanhoja elokuvia ja puheen helinää. Sitä on aidosti olemassa.
Ystäväpiiristäni en uskalla sanoa, näyttäisi että on pariskuntia jotka ovat tehty toisilleen. Mutta viimeaikoina on eroja tapahtunut. Mutta muutamia pariskuntia sentään vielä meistä nuoristakin löytyy, sellaisia jotka ovat yhdessä ja osa elää vauhdikkaita ruuhkavuosia omine ongelmineen ja osa toivottavasti saa ruuhkavuotensa.
Mistä sitten tälläiset ”aina yhdessä” pariskunnat tunnistaa? Se ei ole helppoa, sitä kun ei pariskunnat itsekkään välttämättä tiedä.
He vaan korostavat toinen toistaan, ovat erilaisia, mutta silti samanlaisia. Se voi olla luonteenpiirre, jokin tyyli käsitellä asiaa, tapa jolla ymmärtää maailmaa, yhteiset tulevaisuuden haaveet, harrastukset tai mieltymykset.
Meitä mieheni kanssa sanotaan samanlaisiksi. Itse en näe meissä ulkoisesti samaa, eikä luonteemme ole järin samanlaisia. Ehkä me olemme sitten sellainen pariskunta jonka kemiat vetää toisiaan puoleensa. Tarpeeksi erilaisia ollaksemme samanlaisia. Onhan meillä samanlaisia ajatuksia, arvoja ja haaveita. Ne ovat niitä asioita joita ei käsitellä päivällispöydässä, niistä puhutaan yön pimeinä tunteina sängyssä makoillen ja kuunnelleen toisen sydämenlyöntejä. Ne ovat arkoja asioita tai sitten vaaleanpunaisella reunuksella koristeltuja unelmia. Ne ovat meillä samanlaisia, ehkä eri aikataululla mutta kuitenkin samoja.
Viime aikoina olemme ottaneet puheeksi jälkikasvun. Se olisi normaali jatkumo näin häiden jälkeen. Olisi mukava saada lisää pikkujalkoja juoksentelemaan. Minä, ikuinen vauvakuumeilija, olen höpissyt aiheesta jo pitkään ja nyt mies on osallistunut tähän. Hänestäkin olisi mukava kokea odotus sekä uuden ihmisen ensihetket. Ja nyt kun asia on pinnalla, minua pelottaa. Pelkään että se ei ole mahdollista, ja jos on niin entäs jo kaikki ei menekkään hyvin. Entä jos juniorin ongelmat toistuvat tai entä jos 9kk on liian raskasta. Ja eniten olen hämilläni siitä että, Minun Ajatukseni on saanut hyväksynnän mieheltäni. Apua, haaveestani voi tulla totta, tai ainakin sille annetaan mahdollisuus vielä tämän vuoden aikana.
Ja jottei tämä ajautuisi liikaa pikku varpaisiin palaan muutaman rivin taaksepäin…Me siis olemme yksilöitä ja kovin erilaisia. Silti pystymme jatkamaan toistemme lauseita. Tai ennakoimaan toisen tekemiset. Äidinvaisto toimii mielestäni niin, pystyn hetkeä ennen vaistoamaan lasten tekemiset ja kieltämään tai vastaamaan jo sekunttia ennen. Samoin me pystymme mieheni kanssa vaistoamaan seuraavan liikkeen. Jos kerran todellinen rakkaus ja ”se oikea” on olemassa, niin onko se oikeasti se ihminen joka on meistä itsestä se kadonnut toinen puoli? Ehkä sen tunnistaa silloin siitä että, toista katsoessa voi nähdä itsensä, ja pystyy toimimaan ja elämään niin että tekisi kaiken niinkuin tekisi itselleen. Eikö silloin molemmat ole tyytyväisiä ja onnellisia. Sehän on tärkeintä parisuhteessa, ei se että mielyttää toista vaan että mielyttää myös itseään. Jos itse on onnellinen ja tietää tekevänsä asiat vilpittömästi niin silloin toinenkin on onnellinen. Ja se on varmasti mieheni ja minun yhdistävä tekijä, se että molemmat ajattelevat niin.
Olemme kaksi puolikasta ja vain yhdessä olemme kokonainen.