Kiirusta pukkaa! Miten onkaan mahdollista, että päivät kuluvat tuplavauhdilla? Aamulla kello pirahtaa soimaan 6.09, 6.14 ja viimeisenä 6.30. Ja ylösnousu tapahtuu vasta 7.15. Ja tästä seuraa kiire…
Ensin kiireellä sydän jyskyttäen pomppaan sängystä ylös ja tönin isännänkin hereille…suihkuun meistä ehtii vain toinen. Vaatteet nopsaan päälle ja lähes joka aamu on jokin vaatekappale hukassa tai muuten vain epäsopiva. Esikoinen on hereillä aivan varmasti, ei saa kuulemma nukuttua herätyskellojen vuoksi. Tätä en usko. Olenkin varma, että esikoinen odottaa olkkarissa sitä hetkeä kun itse olen paniikkipukemisvaiheessa, silloin hän raahautuu makkariin ja aloittaa kitinä äänellä: ”Äiti, mä en pystynyt enään nukkumaan kun sun kello vaan soi ja soi ja soi…” Aha, kiitos tiedosta, olisitko voinut silloin sitten tulla sanomaan. Epäilen suuresti kelloni olevan rikki. Se hälyyttää vain esikoisen kuulon taajuudella, muutenhan itse en olisi joka aamu niin järkyttävän kiireinen.
Pikainen sängynpetaus ja samaan aikaan yritän keittää kahvia ja valmistaa vitamiiniporeita. Ja pakata taas niitä tavaroita mitkä piti olla jo pakattu edellisenä iltana. Tässä vaiheessa aikaa on mennyt n. 3,5 min.
Juniorin herätys, paijailua ja mahdollisimman lempeällä äänellä: ”MIKKE!!! Nyt on kiire, äkkiä ylös ja pukemaan, ollaan jo myöhässä!” Voitte arvata lopputuloksen. Ylikypsä spagettikin suorituisi nopeammin ylösnoususta ja pukemisesta. Poika suorastaan valuu sängystään samalla tavalla kuin kuuluisa Dalin maalauksessa kellot. Sängystä päästyään poika yrittää pukea vaatteita ja kitisee. Joskus vikaa on sukissa, toisinaan paidassa joka menee aina väärinpäin. Paita on siis viallinen. Vihdoin kun vaatteet on jotenkin päällä hän raahautuu vessaan hammaspesulle. Ja kuinka kiinnostavaa valuva vesi onkaan. Sitä voikin tuijotella ja harjailla rauhaksiin haaveillen hampaat.
Isäntä on myös ehtinyt pois suihkusta. Ja melkein saanut kamppeet niskaan. Ja otettua kahvin ja leipää.
Neiti Aamu-uninen on heräteltävä, hän venyttelee sängyssä ja venyteltyään hän silmiään siristellen nousee seisomaan. Ja on heti niin aurinkoinen. Onneksi vaipanvaihto ja vaatteiden pukemisen tahdin määrittelee me vanhemmat. Toiveita on siis ehtiä joskus autoon. Ja nyt paniikkiheräämisestä on mennyt 15min.
Ulkovaatteet tuottavat ongelmia, haalari on väärä, neidin korut eivät sovi ja niitä on vaihdeltava. Neidin omalla aikataululla tietenkin. Tumput eivät ole lainkaan hyvät ja ne on helpointa kiskoa viidesti pois kädestä ennenkuin olemme autossa. Juniori ei todellakaan voi pukea ripeästi ja jokaisesta vaatekappaleesta on tehtävä numero.
Isäntä on vihdoin valmis ja odottelee tuskaisena. Jos hänellä olisi rannekello (mitä en muuten koskaan tule ostamaan) hän katselisi sitä tuhisten. Itse juoksen keräilemässä tavaroita yhdellä jalalla pomppien, takki puoliksi päällä, kompastellen kaulahuiviin. Lopuksi saan itselleni ulkokamppeet päälle ja nappaan mukaan kahvin ja juon sen vitamiiniporeen yhdellä kulauksella. Tässä vaiheessa on suuri todennäköisyys purskauttaa poreet pitkin takkia tai pöydälle tai vähintäänkin kaataa kahvit lattialle tai ulko-oven eteen. Taiteilu parin repun, yhden käsilaukun, kahvimukin ja puhelimen kanssa ei eleensä pääty hyvin.
Tässä vaiheessa aikaa tähän säätämiseen on heräämisestä kulunut 35min ja olemme myöhässä ensimmäisestä etapista 20min ja toisesta pit stopista vain 5min. 2/3 lapsista on autossa ja isäntäkin kaasuttelee autoa kärsimättömänä. Ja itse kaadan tässä vaiheessa viimeistään kahvini autotallin lattialle kavutessani autoon tavaroideni kanssa.
Juniori eskariin. Päivän kuntoilu tulee tässä. Ylämäkeen juoksemista korkkareilla, perässä saa kiskoa junioria. Hetken päästä sama alas, ilman junioria mikäli olen muistanut jättää hänet eskariin.
Automatka jatkuu…Joskus väittäisin, että ajotapa muistuttaa rallikuskin menoa ruuhkassa. Kurvailua ja jarrujen testausta. Tila-autot ovat aivan liian aliarvostettuja autourheilun maailmassa.
Neiti iloisen vienti päiväkotiin sujuu nykyään mallikkaasti. Ei itkuja tai huutoa. Mutta tämä on todella hidasta. Tässä kohtaa toivoisin, että neiti olisi oma-aloitteisempi. Vihdoin halien ja pusujen jälkeen juoksen autolle. Ja totean jälleen kerran, että olemme vain 35min myöhässä kaiken kaikkiaan.
Isännän ilmettä en uskalla katsoa, olen päättänyt, että puhun paljon tai keskustelen radio-ohjelmista. Näin mies ei saa suunvuoroa ja pääse sanomaan tästä myöhästelystä.
Ja viimeisenä, minut pudotetaan koululle. Totean, että en meikannut taaskaan, tukka on pystyssä ja vaatteet kahvissa. Toisaalta yritän hokea itselleni olevani luonnollisen kaunis. En vain tiedä koska tähän voi alkaa uskomaan tosissaan. Ehkä parin vuoden hokemisen jälkeen.
Isännälle toivotan mukavaa työpäivää ja kehoitan ajamaan varovasti…Ilme on näkemisen arvoinen. Tuskaa, epäuskoa, ahdistusta ja väkinäistä hymyä ja hymyä joka johtuu epätoivosta, tämän ansiosta itselläni on sentään hauskaa. Minähän olen ajoissa koulussa ja ehdin hörppiä vihdoin kupin kahvia.
Nämä hetket ovat ilmeisesti niitä ruuhkavuosien aamuja ja eipä tässä enään voi kuin todeta, että tätä se tulee olemaan vain seuraavat 10-15 vuotta. Pari kuukautta on siis jo takana 🙂