Jos vaikka kokeilisi tälläistäkin…viime aikoina olen aktivoitunut keskustelufoorumeilla ja pakollisessa pahassa, naamakirjassa. Foorumeilla kaikilla muillakin on oma blogi, joten mitä muut edellä sitä minä perässä.
Jos alkuun kertoilisi elämästään, eikös se ole hyvien tapojen mukaista?!
Ikää löytyy 1/4 vuosisata ja kokemusta täällä tallaamisesta on kertynyt jo jonkin verran. Elämän saavutuksiin voisi runoilla vaikka mitä. Se voisi olla hyvät paperit koulusta, hyvä työpaikka, sosiaalinen elämä…oikeastaan kaikkea normaalia mitä muillakin. Tämän jälkeen voisi kertoa sen että lapsia on siunaantunut pari kappaletta.
Rakkaat pojan koltiaiseni ovat ah, niin ihanassa uhmaiässä, toinen on 5 vuotias pikkuvanha ja vaativa tahtolapsi jonka uhmaikä ei varmaan lopu koskaan. Hän kyseenalaistaa kaiken ja vastaukseksi ei riitä lyhyt ja ytimekäs ”Siksi!” vaan usein tulee kaivettua tietoa netin syövereistä tai opeteltua ihmisen sisäelimet toimintoineen ulkoa ja pidettyä luentoa siitä sitten lapselle. Helppoa, eikö? ”Hanki lapsi ja kaiken kattava tietosanakirjasarja, saat yleissivistystä kaupan päälle”-sopii esikoiseemme siis. Sosiaalinen ja kiltti poika joka saa ympärilleen kerättyä hallittua kaaosta. Rauhallisesti ja hiljaa onkin varmaan yleisimmät sanat minun suustani, tosin ne eivät ole vielä tehonneet.
Juniorimme, piirua vaille 3 v. Uhmailija hänkin. (Tähän tulee piiiiitkä huokaisu) Pieni ja sisukas sekä pirullisen juonitteleva vaahteramäen eemeli. Muistuttaa enkeliä ulkoisesti ja kietoo aikuiset pikkusormensa ympärille. Tätä ei juuri ehdi huomata ennenkuin on myöhäistä. Hän on perheen vauva ja ei tietenkään häneltä voi vaatia oikein mitään, ”ku mä oon vasta kaks!”. Lasta katsoessani näen taivaansiniset suuret ja pyöreät silmät ja kysyvän katseen. Ja siihen se loppuukin. Lapseni kysyy minulta päivittäin ”HÄ?” tai ”Täh?”. Minä kerron simppelisti asian ja mitä tapahtuu…Pitkä kysyvä tuijotus, lampun välähdys ja pepsodent-hymy hymykuoppien kera ja flirttailua ja vastaus vastaukseen on uusi ”Hä? tai ”Täh?”. Siis mitä? Miksi lapseni ei tajua. Taannoin hoksasin että ne kertomukset perus-blondeista eivät ole urbaaneja legendoja vaan kotonani asuu pieni poika joka on todellakin totaali blondi. Ei hänen tarvitse tietää/osata/viitsiä/jaksaa koska hän on blondi. Toisaalta, tyhmä hän ei ole, hyvinkin fiksu ikäisekseen ja hoksottimet toimii. Mutta yksi viisauden osa-alue on superkehittynyt. Hän osaa manipuloida muut tekemään asiat puolestaan. Ja me muut emme edes tajua sitä ennen kuin jälkeenpäin. Herääkin kysymys, kumpi meistä on se jolla ei välähdä, äiti vai poika.
Mieheni on hmm, lyhyesti kuvaillen lempeä Shrek. Suuri mies, hiukan pelottava olemukseltaan, mutta niin kiltti ja ajattelevainen. Vihreää ihonväriä en ole vielä huomannut ja Shrekistä poiketen hiuksia on tuplasti käytös on parempaa ja sosiaalisempaa. Hän on kuitenkin todellinen arjen (ja juhlan) sankari. Voisin kehua häntä useilla sanoilla ja tehdä tästä hyvin imelää, mutta on parempi lopettaa lyhyeen. Hän on kaikkea sitä mitä kaiken maailman tutkimukset ja kyselyt paasaavat. Hänen luonteenpiirteensä löytyy TOP 10 kyselystä ”mitkä luonteenpiirteet unelmien miehellä pitää olla?” ja ulkonäöllisesti hän on mies eikä mitkään kuivankauden riisitikku joka kaatuu pikku puhurista. Isänä hän on tiukka mutta lempeä, leikkisä ja vakava, hän kuuntelee lapsia (toki joskus tuntuu että kuulolaite on hänelläkin pattereiden vaihdossa) ja pitää heitä arvossa. Ja mikä lasten mielestä on parasta, hän on vahva ja syli on niin suuri että kaksi pientä voi kömpiä syliin ja vetää käsivarret peitoksi.
Itsestäni en tiedä mitä sanoa. Minä olen…puhelias, iloinen, sosiaalinen. Ärsyynnyn helposti jos asiat eivät mene minun tahtoni mukaan ja häviämistä en kestä. Tahtoni saan melkein aina läpi, paras keino on vedota sukupuolisyrjintään kotioloissa. Ja jos sekään ei auta niin pieni alahuulen mutristus ja loukkaantuneisuus tehoaa viimeistään. Aamusta iltaan vedän 110 lasissa ja aikataulutan omaani ja perheen elämää tehokkaasti. Minuuttiaikatauluilla jopa. Pitkään nukkuminen on taivaallista ja sitä harrastan aina kun siihen suodaan mahdollisuus. Samoin syöminen ja hyvä ruoka. Voiko parempaa olla kuin valmiiseen ruokapöytään tuleminen ja rauhallisesti syöminen hyvässä seurassa. Se vaan on niin kovin harvinaista nykyään. Äitinä olen tiukka, ehkä liiankin vaativa. Ja miehen mielestä taas lepsu joka antaa asioissa periksi. Eli ota tästä nyt selvää, lasten mielipidettä en edes uskalla kysyä. Isomman vastaus olisi varmaankin että joo, ihan kiva äiti joka huutaa joskus. Ja pienempi paijaisi mua päähän ja sanoisi ”äiti, sä olet ihana ja kaunis!” (huomatkaa jälleen pienemmän taito kerätä bonuspisteitä känkkäränkkäpäivää varten)
Nyt on aloitus tehty ja jossakin välissä jatkan…