Kysymys ja toteamus. Yleensä myrskyn edellä on tyyntä, mutta entä jos myrskyää jo valmiiksi. Miten silloin käy? Paheneeko myrsky vai pysyykö se samanlaisena vai tyyntyy?
Meillä tilanne on jotenkin tyyni, siis ihan meidän perheellä. Mutta ulkopuolella myrskyää, hiljaisesti. Tiedän että on myrsky ja samalla petollisen rauhallista. Voisin antaa asioiden olla ja odottaa jos ne siitä itsestään muuttuisi. Mutta en halua, en voi näiden asioiden olla puolitiessä ties kuinka pitkään. Haluan saada lopullisen pisteen ja päätöksen. Vaikka tiedän että se voi olla vaikeimpia asioita joita joudun tekemään, mutta olen varma että näin on paras.
Voisin sanoa että ainoa syy on käytännön asiat, mutta se ei ole niin. On siinä myös se puoli, että henkisesti tämä on on niin raskasta, että en vaan jaksa enään. Haluan asiaa lopun ja haudata sen asian lopullisesti. Onneksi tiedän sydämelläni olevani oikeassa ja tekeväni päätökset oikeista syistä. En loukatakseni tai kiusatakseni. Voin sanoa että omatuntoni on puhdas.
Esikoiseni kysyi viikko sitten vaikean kysymyksen. Miksi aikuisten rakkaus menee joskus särki? Hmm…olisinpa voinut sanoa siihen oikean vastauksen, tai sanoa niin kuin asiat ovat. Mutta silloin olisin näyttänyt oikeat tunteeni, ja niitä ei pieni ihminen vielä voi käsitellä. Kerroin vastauksen olevan vaikea selittää ja koitin kertoa asian pelkistettynä. Kerroin että joskus aikuiset ovat surullisia ja vihaisia, riitelevät paljon. Ja että silloin ei voi olla onnellinen. Ja sen vuoksi rakkaus menee rikki, on parempi olla onnellinen yksin kuin surullinen kaksin. Lapseni esitti jatkokysymyksen: ”Mutta äiti, ethän sä ollut yksin, sulla oli meidät!” Vastasin että äiti halusi olla onnellinen teidän kanssa, olla hyvä ja iloinen äiti. Ja siihen en olisi pystynyt jos äidin mieli olisi ollut surullinen koko ajan. Poikani totesi tyynesti: ”Äiti, mä ymmärrän, ”H” on tosi vihainen aina!” En voinut kieltää, totesin apeana ja totuuden mukaisesti että kyllä äitikin välillä pelkäsi hänen vihaisuuttaan.
Hetken päästä poikani kaivautui viltin alle kainalooni ja nyyhkäisi. Kysyin että mitä itket? Hän vastasi: ”Mutta meneekö äidin ja iskän (nykyisen mieheni) rakkaus häntä kohtaan rikki jos hän riitelee?” Ja siihen en voinut kuin hymyillä ja sanoa että ”Ei mene. Meidän rakkaus ei mene rikki teihin lapsiin ikinä mistään syystä.” Kuivasin lapseni kyyneleet ja annoin pusun ja halasin häntä. Vielä kuului nyyhkäisy ja hiljaa kuiskaus ”Ei munkaan rakkaus mene särki teihin, te olette mun rakkaimmat äiti ja iskä. Ja mä rakastan mun pikkuveikkaakin tosi paljon”
Nuo sanat ja lupaukset antavat minulle suurta voimaa, voimaa kulkea hetkittäin myrskyssä. Ja tahtoa jaksaa päivittäin olla rakkain äiti ja olla lapsilleni se joka myrkyissä pitää heidän puoliaan. Vaatia heille parasta ja antaa heille suoja elämän kolhuilta. Ja me voimme yhdessä mieheni kanssa ottaa se kaikki loska vastaan kunnes poikamme kestävät itse maailman tuomat pettymykset. Ikuisesti emme voi lapsiamme suojella, mutta aina voimme auttaa. Ja valmistaa lapsiamme elämään, näyttämällä esimerkkiä ja luomalla itsetunnon sekä opettaa oikean ja väärän jotta he voivat toimia puhtaalla omallatunnolla. Ja sanoa sitten joskus aikuisena meille: ”Te olette olette rakkaat vanhemmat ja me olemme teille tärkeitä aina!”
Se on meidän vanhempien tärkein tehtävä. Sitä ei saa unohtaa tyynellä säällä eikä ainakaan myrskyssä.