Neljän seinän sisällä ja hoivaamassa pientä toipilasta. Tai no, eipä tuo enään juuri kipeältä vaikuta. Maanantai-iltana tosin kuvittelin jo että lapseni vaatii sairaalahoitoa kuumeensa vuoksi ja samalla sain paniikin kovasta kuumeesta. Mieleeni hiipi mielikuva elokuvasta Enkelten Kaupunki ja erityisesti kohtaus jossa pieni tyttö kuolee kuumeeseen. Entäs jos lapselleni käy niin, miten kestäisin ajatuksen?! Vastaus on helppo; en mitenkään.
Sama ajatuskaava hiipii satunnaisesti mieleeni. Milloin aiheena on sikainfluenssa (silloin mietin että juniorimme saa varmasti possuflunssan ja joutuu synkkään tilastoon), etelään lähdettäessä tein tahtotestamenttia aiheesta ”Miten toimia jos koneemme putoaa ja itse tulen arkussa kotiin.” (Lista oli yksityiskohtainen sisältäen mm. lasten huoltajuustoiveen, tärkeiden paperien säilytyspaikan, läheisten puhelinnumerot sekä toiveen tulla tuhkatuksi. Mietin myös videokirjeen tekoa jossa jättäisin jäähyväiset lapsille.). Ja viimeisempänä olen tuskaillut miten reagoida jos häämme peruuntuvat eli selviytymislista itselle miten olla ja elää jos mies ottaa ja lähtee.
Näin kun asioita miettii, saa aikaan loputtoman murheiden tulvan päähän josta ei tahdo päästää irti. Eilen katselin maikkarilta tulevaa sarjaa kadonneista. Tämän kertaisessa jaksossa etsittiin isänpuolen sukua. Isä osottautui mieheksi joka on paennut vastuutaan ja jättänyt geenejään eri maihin. Hupaisaa viihdettä, koskettavaa toki mutta sellaista jota tapahtuu vain telkkarissa tai kirjoissa. Ja minulle. Lyhyesti taustoja kertoen; Kaksi nuorta aikuista tapaavat, hetken intohimoinen suhde (luultavasti), 9kk myöhemmin syntyy tyttövauva. Tuore äiti heittää isän pihalle ja jättäytyy yh-äidiksi. Isä ei tapaa lastaan 14 vuoteen. Ja sitten lapselle isketään pommi naaman eteen. Äkkiä 14v. teini-ikäiselle kerrotaan että hänellä on pari velipuolta ja isä joka asuu kohtuu lähellä. Kiva, kiiti, moi. Niin ja jotta tämä ei olisi liian yksinkertaista niin tytöllähän on ennestään 1 siskopuoli ja isäpuoli, nyt bonuksena tuli vielä isän uusi avokki, eli äitipuolikin. Ja isän suku…
Asia on ollut, sitä kun ei saa muutettua. Mutta omia tunteitaan asioista ei voi paeta. Ja vastauksia on saatava. Näin ollen jälleen otin puhelimen käteeni ja vaadin äidiltäni selitystä miksi lähti, miksi en tavannut isääni aiemmin. Tällä kertaa en kuullut vain yhtä tylyä lausetta (Koska isäsi ei halunnut elää kanssamme.) vaan kertomuksen 24v naisesta joka halusi perheen, tavallisen perheen jossa iltaisin laitetaan lapsi yhdessä nukkumaan ja lauantaisin käytäisiin saunassa ja sunnuntaisin lötköteltäisiin pitkään sängyssä koko perheen voimin. Isäni ei töidensä vuoksi näin voi elää. Ja sitä ei äitini ymmärtänyt ja päätti että parempi yksin lapsen kanssa kuin elää vain osittaista unelmaa. Ymmärrettävää, typerää ja lyhytnäköistä, mutta silti ei kovin vastuullista lapsen kannalta.
Isäni taasen, noh, hän on nytkin töissä joten hänen versiotaan en kuullut mutta äitipuoleni osasi valottaa asiaa sieltä suunnalta. Isäni on aina kaivannut minua. Mutta ylpeys ja loukkaantuneisuus on estänyt häntä ottamasta yhteyttä. Kuitenkin olen hänelle tärkeä ja rakas. Eikä hänkään niin kovin vastuuntuntoinen mies ole aikoinaan ollut.
Tähän ei voi kuin todeta että nämä vanhempani ovat kaksi jääräpäistä toheloa jotka ovat loukattuina unohtaneet oleellisimman, eli lapsen parhaan. Tästä asiasta ei varmaan 20 vuotta sitten paasattu niin paljoa kuin nykyään, harmi. Ja mitä on saatu aikaan? Ainakin itse käyn hetkittäin menettämisen pelon vuoksi todella pohjalla ja luottamus muihin on hetkittäin olematonta.
Lapset pyrkivät yleensä toimimaan eritavoin kuin vanhempansa, ainakin välttämään vanhempiensa virheitä. Itsekkin pyrin tekemään asioita erilailla kuin äitini. Pyrin takaamaan lapsilleni oikeuden tuntea molemmat vanhempansa, rauhallisen kasvuympäristön, laittamaan lapset etusijalle… Silti painiskelen samojen ongelmien kanssa kuin äitini. Yritän tehdä päätöstä lasten tapaamisten kanssa. Jos kieltäisin isän tapaamiset lapsilta toimisin samalla tavalla kuin äitini. Mutta jos sallin ne niin lapset kärsivät. Luulisi päätöksen olevan helppo, mutta se ei ole. Isä kun ei kykene tapaamaan lapsiaan säännöllisesti, hän tapaa niitä silloin tällöin ilman mitään logiikkaa. Ja sehän ei ole lapsille hyväksi. Mutta silti en voi kieltää tapaamisia kokonaan, koska en halua joutua selittelemään 20 vuoden päästä päätöksiäni. Mielummin kerron 5 vuoden päästä lapsille että isä vaan ei voinut tavata teitä, päätös oli isän oma ja en voinut häntä pakottaa tapaamisiin.
Tilannetta helpottaa mieheni, lasten ”Oskuiskä”. Hän on se joka pyörittää arkea kanssani. Hän on se joka rakentaa autoratoja ja legotorneja. Hän on se joka hakee kuumeista lasta hoidosta ja istuu terveyskeskuksessa ja odottaa lääkäriin pääsyä. Hän on se joka puhaltaa kuhmuihin ja joka nauraa pelleilyille. Hän on myös se joka sovittelee riitoja sekä toimii auktoriteettina joka tehoaa suurempiinkin painiotteluiksi yltyneisiin kinoihin. Hän miettii yhdessä kanssani joululahjoja sekä harrastusvaihtoehtoja. Eikös silloin ”isä pokaali” kuuluisi miehelleni? Hänet kuuluisi tittelöidä isäksi, sillä yhteinen geeniperimä ei tässä tilanteessa vaikuta mihinkään. Eikös isä ole juurikin se joka on mukana arjessa ja kantaa vastuun pienistä ihmisistä jotka vaativat huolenpitoa kellon ympäri.
Nyt isänpäivän lähestyessä olen miettinyt lahjontakomiteani kera erilaisia paketteja miehelleni. Mutta miten paketoida nämä sanat ja se arvostus siniseen kääreeseen ja liimata lahjanauha päälle. Ei mitenkään. Isän-muki on kyllä hauska mutta ei siinä oleva kahvi muistuta arvostuksestamme miestä kohtaan. Eikä kuvalla varustettu hiirimattokaan. Ja t-paita iloisilla ipanoiden naamoilla varustettuna aiheuttaa korkeintaa huvittuneisuutta…Lahjomme ehkä jollakin erilaisella ja kortilla jossa kerrotaan kuinka tärkeä isä hän on. Tai lyhyesti pienemmän sanoin ”Toi on mun vahva Oskuni!”
Niinpä, se on meidän vahva Osku.