Olen ihminen, joka haluaa juhlia kaikkia mahdollisia juhlapäiviä. Synttärit tietenkin, nimpparitkin (ja miksei voisi juhlia toisen ja kolmannenkin nimen nimppareita…)on syy juhlaan, hääpäivän juhlimisesta on yhdessä päätetyt periaatteet (jotka ovat toteutuneet jopa kerran ja silloinkin olin hyvin, hyvin raskaana) ja tietenkin pitää muistaa myös kihlapäivä sekä vuosipäivä.
Yritin kovasti miettiä mitä hankkisin miehelleni kihla/vuosipäivän kunniaksi. Ajattelin myös, että koti-illallinen hyvän viinin kera olisi loistava…mutta toteuttamista vaikeuttaa juniorin syntymäpäivä, joka on samana päivänä. Tässä(kin) kohtaa lapset menevät edelle. Eli se kynttiläillallisesta, lopputulos olisi varmasti pikaisesti voidellut voileivät, kuppi teetä ja kanavasurffailua ja sohvalle nukahtamista, sillä huomenna on myös juniorin kaverisynttärit.
Pohdin tätä dilemmaa tovin ja mietin myös mitä mieheni minulle merkitsee ja miten tähän ollaan päädytty.
Alku ei ollut ehkä kaikkein romanttisimmasta päästä, en ainakaan huomannut ajan pysähtyvän tai sydämeni lyövän liikalyöntejä, jalatkaan ei menneet alta. Tai toisaalta, aamuyöstä aikaa ei ajatellut, sydän hakkasi tuhattaja sataa (tiettyjen juomien sekä tanssimisen ansiosta) ja jalat eivät tosin menneet alta, olin vain ehkä juonut yhden liikaa ja siksi nojailin siihen komeaan ja hiukan pelottavaan mieheen, joka luuli minua 10v vanhemmaksi mitä oikeasti olin.
Mutta muistan myös ensimmäisen illan kun hän tuli korjaamaan jumittavan tiskikoneeni. Ja kuinka hän korjasi läppärini sekä saarnasi jostakin päivityksistä (sitä muuten tapahtuu edelleen).
Minua ujostutti aivan kamalasti, en tiennyt mitä sanoisin ja taisin höpöttää hermostuneena aivan mitä sattuu. Tapasimme yleensä iltaisin kun olin saanut lapset unille, minä tein ruokaa ja mies toi leffan. Ja kuinka paljon minua hävetti kun tajusin nukahtaneeni kesken Indiana Jones-leffaa. Minkäs teet, turvallinen kainalopaikka ja käsi ympärillä, siihen ei voi kuin nukahtaa tyytyväisenä.
Illat venyivät aamuyöntunteihin, mies lähti ajamaan silloin kotiinsa ja nukkumaan hetkeksi omaan sänkyynsä. Ja minä jatkoin torkkumista sohvalla. En uskaltanut odottaa tulevalta mitään, kaikki oli liian hyvää ollakseen totta.
Aika meni eteenpäin, muutimme yhteen, kipuilimme perheenä ja pariskuntana, kihlat, uusi koti, avioliitto ja odotettu pikku prinsessa sekä vihdoin, omakotitalo.
Siinäpä se, lyhykäisyydessään ja helposti ilmaistuna. Aina kaikki ei ole helppoa, enkä sitä haluakkaan. Silti kuitenkin päivät ja vuodet menevät jouhevasti eteenpäin ja voin aidosti sanoa olevani todella onnellinen.
Mieheni on oikeastaan aika helppo ihminen, hän ei mene ääripäistä toiseen ja vieläkään en ole löytänyt luurankoja hänen kaapistaan. Hän on rauhallinen ja kiltti, hillitsee omaa räiskyvää luonnettani ja saa minut ajattelemaan (edes viivellä) asioita, minun ei tarvitse pelätä ja voin luottaa häneen. Hän on paras ja rakkain ystäväni. Voin kertoa hänelle kaikesta (tietenkin kaikilla naisilla pitää olla salaisuuksia, joita vain ei koskaan saa kertoa) ja hän kuuntelee. Itsekkin yritän kuunnella ja autan jos vain voin. Minä koen olevani puolikas ilman miestäni. Emme tosin ole vielä löytäneet sitä ”yhteistä juttua”, ei vain ole yhteisiä mielenkiinnonkohteita (tarkoittaen harrastuksia, leffamakua tms.). Meillä on kuitenkin samanlainen huumorintaju (kettuiluhan on parasta, puolin jos toisin) ja meillä on lapset. Ja pirun iso asuntolaina. Ne ovat niitä mitkä ainakin sitoo yhteen. Tosin, jotta tämä paletti pyörii on kuitenkin oltava rakkautta, ihan sitä arkipäiväistä kunnioitusta, pieniä hymyjä, nopeita halauksia ja pusuja, viestejä pitkin päivää, suklaapatukka tuliaisina kaupasta ja iloa sekä naurua. Ja edelleen, noin 1800 yön jälkeen rakastan käpertyä mieheni kainaloon nukkumaan mennessä. Siinä on juuri sellainen kohta jossa saan hyvän asennon ja tunnen, että minulla on kaikki mitä vain elämässäni tarvitsen. Toisaalta, parin tunnin päästä me molemmat kärsimme kuumuudesta ja pahimmillaan parisängystämme löytyy 5 henkilöä. Mutta sen pienen hetken, juuri ennen nukahtamista, kuuntelen mieheni sydämen sykettä, tasaista hengitystä, tunnen käden paijaavan kättäni ja sormien hakeutuvan omien sormieni lomaan. Tällaisena hetkenä tiedän joka solullani kuinka rakas mieheni on minulle.
Olen onnekas nainen, että mieheni minut romanttisesti vei luokseen eräänä marraskuisena yönä ja tokaisi aamulla haluavansa herätä loppuelämänsä näin, löytäen aamulla kainalostaan nukkumasta minut.
Rakastan sinua ja lupaan järjestää hääpäivälle oikean paketin, kunhan vain sinä et murra raajojasi tai kunhan minä en ole raskaana 🙂