Vanhempana joudun olemaan esimerkkinä lapsilleni. Usein huomaan olevani totaalisen surkea esimerkki. Joskus taas huomaan lapseni oppineen toimimaan edes joten kuten oikein.
Tein pikareissun sairaalamaailmaan taannoin. Kotiuduttuani sieltä perustin komentokeskuksen olohuoneen sohvalle. Peitto, pari tyynyä, kaukosäädin, puhelin, vesilasi sekä lääkepurkki pöydälle. Hep, valmiina ohjeistamaan perhettä.
Ensimmäisenä koti-iltana totesin, että en pysty nukahtamaan koska en ole tehnyt päivän aikana yhtikäs mitään (paitsi surffannut tv-kanavilla). Toisena päivänä olin aivan varma, että sairaalassa on möhlitty ja kivut eivät kuuluisi olla kovat enää tässä vaiheessa. Olin väärässä, en yleensä sairasta kuin päivän tai kaksi, joten kolmas päivä on jo jotain aivan kummallista. Ei hätää, vointini oli normaali olosuhteisiin nähden. Tästä helpottuneena nousin sohvalta hammasta purren ja tartuin tiskirättiin. Hinkkasin hellaa ja ohjeistin lapsia iltatoimissa. Mies tokaisi iloisena ”Jee, äiti nousi! Kuri sekä järjestys palasi!”. Jep, en ilmeisesti ollut katu-uskottava sohvalla ohjeideni kanssa.
Juniori kysyi seuraavana aamuna minulta (huom, ennen särkylääkkeen vaikutuksen alkamista) että olenko Vieläkin kipeä? Totesin olevani vielä valitettavasti kipeä. Lapsen naama valahti valkoiseksi. Samassa tajusin kiskaista hymyn korviin ja todeta reippaasti, että äidin kivut johtuvat ihan muusta kuin operaatiosta. Juniori tarkensi vielä, että onko hänkin leikkauksen jälkeen yhtä kipeä?
Noo, sanoakko suoraan ”Kyllä, jokainen on kipeä leikkauksen jälkeen!” vai ”Äiti huolehtii, että juuri sinä et ole näin kipeä leikkauksen jälkeen!”. Valitsin jälkimmäisen ja todellakin toivon, että puhun totta. Toisaalta, juniori vaati minulta myös lupauksen, että me kaikki palvelemme häntä operaation jälkeen ja hän saa makoilla sohvalla ja valittaa sekä vaatia herkkuja lempiohjelmia katsellessa.
Ilmeisesti olen ollut oivallinen esimerkki toipilaasta.