Ensiksi;
Mahtavaa Suomen Leijonat! Upeaa ja mahtavaa!! Kauan odotettu kulta tuli vihdoin!!
Ja sitten aiheeseen, hyvän aasinsillan kautta…Tuo voittajafiilis, se on hyvin positiivinen asia. Se tunne on mahtava, jokainen meistä on varmasti joskus kokenut olevansa voittaja. Itse tuota sanaa miettiessäni totesin että taidan olla itsekkin voittaja, oman elämäni kultamitalisti.
Iltalehden nettisivuilta bongasin artikkelin, tutkimuksen jossa kerrottiin että onnellisimpia ihmisiä ovat ne jotka voivat miettiä menneisyyttä positiivisesti. Hieno tutkimus, mutta entä jos menneisyys ei olekkaan niin onnellinen, vaikka sen vaikutukset kulkevat loppuelämän mukana. Menneisyys on elämän tyhjät sivut joihin nykyisyys ja tulevaisuus kirjoittaa elämän. Ehkäpä voisin tehdä eräänlaisen loppuyhteenvedon menneisyydestä ja tämän jälkeen keskittyä olemaan onnellinen loppuelämäni, voittajana?!
Lapsuutta on jo puitu, se on vaikuttanut varmasti siihen miten koen asiat, miten käsittelen eteeni tulevat haasteet. Ennen en uskonut kuluneeseen fraasiin, että lapsuuden kokemukset vaikuttavat ihmiseen niin radikaalisti. Kuitenkin jälkeenpäin ajatellen näinhän se asia taitaa olla. En silti allekirjoita sitä että lapsuus olisi tehnyt minusta minua, se vain antoi suunnan. Joko voin mennä suoraan siihen suuntaan tai sitten voin valita tien joka on erilainen kuin mihin suorin reitti olisi vienyt.
Lapsuus oli helppo, näin myöhemmin mietittynä. Se oli paljon parempi kuin ajattelin, nyt voin verrata sitä johonkin pahempaan. En sano tätä sillä, että lapsuuteni olisi jotenkin maailman kamalin. Se vain ei ollut aivan sellainen kuin mitä haluan tarjota omille lapsilleni. Olen ollut kyllä onnellinen lapsenakin ja ihania hetkiä mahtuu siihen paljon.
Nyt ehkä vaikeimpaan asiaan. Pyydän jo etukäteen anteeksi niiltä jotka ajattelevat, että jauhan tätä samaa asiaa aina. Minä lupaan, että tämän kirjoitettuani olen naulannut sen arkun kiinni enkä palaa asiaan enään. Se olkoon tämän jälkeen pimeä menneisyys jota ei enään tongita.
Vaikka asia on vaikea niin se on helpoin sanoa suoraan. Olen selvinnyt hengissä ja voittajana parisuhteesta joka sisälsi väkivaltaa sen kaikissa muodoissa. Alkuun kaikki oli lähinnä kännirähinöintiä ja suunsoittoa. Siitä se asteittain paheni, ensin pientä tönimistä, sitten tyynyn läpi hakkaamista, tavaroilla heittelyä, uhkailua, potkimista ja lopuksi kuristamista, lyömistä nyrkein ja avokämmenellä ja lopuksi heittelyä aivan kuin olisin räsynukke. Joka kerran jälkeen kuulin saman lauseen: ”anteeksi, en tee sitä enään koskaan” ja hetkeä myöhemmin kuulin myös sen kuinka itse sitä verta nenästä kaivoin…Ja tätä tilannetta ei pystynyt lopettamaan edes käräjäoikeus tai poliisi. Minä maksoin kiltisti sakot, häpeissäni siitä että olin saattanut miehen siihen tilanteeseen, että istumme oikeudessa. Maksoin myös uusia huonekaluja, silmälasit itselleni, uuden television sekä asunnon korjauskulut. Maksoin koska häpesin ja halusin hyvittää sen, että kerroin poliiseille tapahtumat ja syyttäjä ei kuunnellut minua kun anelin häntä unohtamaan syytteen. Valehtelin itselleni, syyttäjälle, sukulaisille, ystäville ja poliisille, että tilanne on parempi. Ei se koskaan ollut parempi. Joka viikonloppu pelkäsin saavani turpaan kun toinen tulee humalassa kotiin. Nukuin jopa leipäveitsen kanssa, ihan vain sen vuoksi, että voisin puolustaa tarvittaessa itseäni ja vauvaamme. Yhteiset ystävämme soittelivat varoitussoittoja, jotta osaisin olla valmiina kun ovi käy aamuyöstä. Muistan sen tunteen kun sydän hakkasi tuhatta ja sataa, en saanut henkeä, tärisin horkassa ja odotin kauhulla. Eniten pelkäsin että en saa nukkua rauhassa. Esitin nukkuvaa, ihan vain siksi että saisin olla rauhassa. En uskaltanut nukahtaa mutta en voinut myöskään liikkua. Pelkäsin että vauvamme herää ja itkee ennenkuin toinen on sammunut,silloin olisi pakko ollut liikkua ja kokemuksesta tiesin, että se voi olla virhe. En käynyt juhlimassa, tai kävin, selvinpäin ja hyvin harvoin. Silloinkin piti olla varuillaan. Ja aina sekään ei riittänyt. Ensimmäisillä kerroilla soitin ystävillemme ja huusin apua. Kukaan ei tullut, kukaan ei uskonut. Se oli musertavaa. Omat läheiseni olisivat auttaneet, mutta en kehdannut kertoa. Ja yhteiset läheiset eivät uskoneet vaikka tiesivät. He syyttivät minua. Minä kuulemma aiheutin tilanteet. Ja loppujen lopuksi uskoin itsekkin niin. Ja opin valehtelemaan. Ja opin pitämään hataraa korttitaloa pystyssä, sekä tarvittaessa kasaamaan sen niin että kukaan ei huomaisi mitään.
Toista lasta odottaessa ajattelin kaiken helvetin olevan ohi. Ei se ollut, sama jatkui. Toki sain olla enemmän rauhassa, kiitos kuuluu esikoiselleni joka nukkui aina vieressäni. Pystyin ”piiloutumaan” hänen taakseen, sanomalla että lapsen pitää saada nukkua rauhassa. Mutta ongelma oli siellä kokoajan, suurena mörkönä, se vain tuli esille kun olimme kaksin, ilman lasta. Ja kiitän suuresti sitä, että esikoinen oli hyvin harvoin pois luotani.
Viimeinen kerta oli ehkä pahin. Sitä ennen olin jo päättänyt, että jos tulee yksikin kerta vielä, niin lähden. Ennen viimeistä kertaa molemmat olivat myöntäneet että ero on tulossa, ennemmin tai myöhemmin. Niihin aikoihin olin niin väsynyt ja hajalla, toivoin vain että kuolisin pois. Muutakaan ulospääsyä tilanteesta en osannut ajatella. Itselleni en kykenisi tekemään mitään, mutta saahan sitä toivoa. No, viimenen kerta tuli. Silloin olin jo henkisesti niin loppu, mutta samalla niin vahva, tiesin että minua ei enään sanat voi satuttaa. Muistan hetken ennen ensimmäistä iskua, ajattelin että nämä iskut joudun ottamaan ja sitten se on ohi. Otin sen mitä piti kestää, sinnittelin viimeisillä voimillani ja selvisin. Pääsin pakenemaan. Pakkasin muutaman kassillisen tavaroita itselleni ja lapsille. Vaihdoin veriset ja rikkinäiset vaatteeni ehjiin. Puin pienelle vauvallemme haalarin, esikoisen käärin peittoon. Astuin ulos raikkaaseen toukokuiseen yöhön. Otin ensimmäiset (ja elämäni raskaimmat mutta samalla helpottuneimmat) askeleet pihatiellä, kävelin taksiin lasteni kanssa. Esikoinen kysyi unisena: ”Tuleeko isä mukaan?” Vastasin: ”Ei tule, isäsi ei tule enään meidän mukaan.” Ja tämän sanottuani esikoinen halasi minua, katsoi silmiin ja totesi ”Selvä. Tämä on sitten meidän seikkailu!”
Niinpä, se oli meidän seikkailu. Ja nykyään voin onnellisena sanoa, että seikkailuumme mukaan liittyi mies. Mies joka on turvallinen satamani, sydämeni koti ja elämäni kallio. Hän on kaikkea mitä toivoin lapsena ja hän on pyyhkinyt 6 vuoden helvetin pois, antanut aikaa ja auttanut rakentamaan minuuteni uudelleen. Hän on joutunut kulkemaan karikossa ja aaltojen pohjalla kanssani, mutta silti hän talutti minut alttarille ja sai minut sanomaan Tahdon, ja minä tahdoin, täydestä sydämestäni. Ja hän myös tahtoi meidät kaikki perheekseen, ei vain minua vaimoksi, vaan myös lapset perheekseen. Ja tässä me olemme, nauraen yhdessä, rinnakkain kävelemässä nurmikkoista polkua pitkin eteenpäin.