Työharjoittelu on alkanut ja tämä on aiheuttanut muutoksen kotona.
Isäntä on saanut luvan ottaa vetovastuun arjesta. Tämä selittynee pitkillä työvuoroillani sekä Juniorin sairaalareissusta.
Ja muutosta on tapahtunut. Parin viikon aikana olen katsellut arkeamme hiukan ulkopuolisena.
Koti on yllättävän siisti vaikken ole hinkkaamassa jalkalistoja puolilta öin. Ja tiskipöydän on vallannut läjä tiskejä, ne eivät juuri minua haittaa, sillä tulen vasta iltamyöhään kotiin ja kun aamulla lähden, on voimassa vielä hiljaisuus.
Pyykkivuori ulottui parhaimmillaan kodinhuoneen ovelle, yrittivät tehdä invaasiota keittiön puolelle. Itsehän kuljen lähinnä yöpaidassa kotona olessani. Eli tästä voi syyttää vain läsnäolevia.
Petaamaton sänky tuo sellaista uutta twistiä kaaoksen partaalla olevaan makuuhuoneeseen, sopii tyyliin yllättävän hyvin.
Alkuviikosta vein junioria tutustumaan sairaalan lastenosastolle. Sairaalassa huomasin, että tadaa, ekaluokkalainen osaa valita itse vaatteensa. Totaalisen risat collarihousut ja likainen paita. Hienoa! Yritin peitellä tätä rähjäistä tyyliä toppatakilla ja pipolla, sievästi asettelin ne Juniorin jalan päälle peittämään suurimpia sotkuja…(epäonnistuin, sillä tämä villitsi Juniorin esittelemään risoja housujaan…). Kykenin vain toteamaan, että poika osaa valita itse vaattensa…
Neiti oli ollut perjantaina tyylikkäästi asustettuna päiväkodissa. Kaapista oli isä ja tytär yhteistuumin valinneet päivän paidan. Isäntä kysyi iltapäivällä miksi myrkynvihreät velourhousut ja pinkki-glitter pyjaman paita eivät mukamas sovi yhteen?! Tähän en jaksanut kuin nauraa ja ihastella tyttäreni tyylitajua.
Jääkaapissa loistaa valo ja ruokalistaa ei ole suunniteltu, silti jokainen lapsi on hengissä ja ravittu. Kalapuikot kera spagetin ovat jokaisen mieleen. Simppeliä ja mutkatonta.
Nukkumaan mennessä mies valitti väsymystä ja tekemättömiä kotitöitä. Hymyillen halasin miestäni ja lausuin kaikkia arkea pääsääntöisesti pyörittävien lempilauseen ”Kulta rakas, älä pingota, anna itselles hiukan armoa!” Tämä ei ilmeisesti lohduttanut aivan niin paljoa kuin ajattelin. Luovaa taukoa myöhemmin isäntä ymmärsi pointin. Ja sain hymyn takaisin.
Lapset ovat myös alkaneet kaipaamaan äitiä, äidin järjestelmällisyyttä ja läsnäoloa. Ehkäpä totutut arkirutiinit luovatkin turvaa ja arjen hallintaa. Lapset kuitenkin ovat iloisia ja tyytyväisiä, kouluun ja päiväkotiin ovat päässeet päivittäin ja vain kerran on Juniorin kotiavaimet unohtuneet kotiin (Tästäkin isäntä selvisi mallikkaasti, ajoi itse töistä kotiin ja työskenteli loppupäivän etänä.) ja seuraavana päivänä äiti teki taikoja ja löysi kadonneet avaimet Juniorin koulurepusta, avaintaskusta.
Ja itse olen huomannut suurimman muutoksen itsessäni, en pingota niin paljon, en valita sotkusta niin paljon, en jaksa valittaa kaikista tekemättömistä kotitöistä ja maltan istua lattialle lasten kanssa leikkimään, keskityn lähinnä olemiseen…
Ja isäntäkin on saanut nauttia laadukkaasta huumorintajustani ja parisuhdekin tuntuu voivan paremmin. Ja pitkien päivien jälkeen olen huomannut ikävöiväni omaa miestäni ja huomannut kuinka hienosti hän on ottanut ”töissä käyvän koti-isän”-roolin haltuun.