Voihan elämä, miten onkaan aikaa kulunut tässä välissä.
Hengissä ollaan ja arki, noh…samanlaista. Virallisesti ruuhkavuosia vietellään. Aiemmin sen pystyi toteamaan hieman naurahtaen ja epäillen, että onko oikeasti näin. Eilen kaupassa käydessä tapasin kassalla esikoisen päiväkotikaverin äidin. Sovimme jo viime vuonna, että treffaamme vuoden 2016 puolella. Noh, sovimme eilen että josko sitten tänä vuonna nähtäisiin.
Miten ihmeessä aika menee tätä vauhtia eteenpäin? Juurihan oli kesä ja nyt neiti kyselee toistuvasti koska on kesä? Isänsä kanssa vastailemme päivittäin, että kuule ihan kohta, enää pari kuukautta ja taas on kesä.
Ja kuinka totta se onkaan! Lapsena vihasin sitä kun vanhemmat puhuivat siitä kuinka nopsaan aika menee. No ei mennyt silloin, kesti ikuisuuden että oli joululoman jälkeen hiihtoloma ja siitä toinen pieni ikuisuus että tuli kevätjuhla.
Nyt taasen yritän pysyä kärryillä siitä mikä vuodenaika on ja mihin kaikki aika menee. Tämä on siis sitä aikuisen elämää, ei tunnista ajankulkua ja kuvittelee tekevänsä kamalasti jotain ja lopulta vuoden vaihteessa tajuaa että ”jaahas, taisi vuosi mennä taas ja itsehän en ole vanhentunut päivääkään…” heh, heh!
Onhan tässä välissä tapahtunutkin paljon. Lapset ovat kasvaneet, esikoinen katselee minua silmiin lähes samalta korkeudelta ja välissä uhmaa kaikella esiteini-ikäisen tietämyksellä, juniori…hmm! Juniori ei muutu mihinkään, edelleen se pilke silmissä ja ainainen velmuilu sulattaa sydämen. Toisinaan se pelleily kyllä ajaa meidät raivon partaalle, mutta samassa hetkessä juniori halaa tai tekee jotain aivan hölmöä ja taas on kaikki hyvin. Eilen riitelimme aiheesta ”saako mennä kaverille vaikka oli sovittu muuta”…juniori mökötti ja minä nalkutin ja perustelin ja yritin kaikkeni. Lopulta juniorin pokka ei pitänyt ja hän ryhtyi kikattamaan kun marmatin jotain. Ei siinä sitten enää itselläkään enää pokka pitänyt.
Neiti aurinkoinen. Huoh! Edelleen perheen päivänpaiste, mutta miten voikaan olla tytöt ja pojat erilaisia. Neiti on vahvasti sitä mieltä että hän on kuninkaallinen ja me muut palvelijoita ja alamaisia. Hän osaa taidokkaasti vedellä oikeista naruista ja lopulta kukaan ei tiedä mitä tapahtui tai pitikö neidiltä edes vaatia mitään.
Hänellä on samaa pilkettä silmissä ja yhtä hyvä huumorintaju kuin juniorilla.
Pitäisi joskus katsoa kellosta kuinka kauan voi kaksi lasta nauraa sanalle ”ripuli”. Ainakin he pystyvät nauramaan sille iltapalan ajan ja hieman päälle…
Perhe on myös kasvanut yhdellä perheenjäsenellä. Tämä jäsen vain solahti joukkoon, ei meidän pitänyt hankkia koiraa, mutta teimme klassisen virheen ”mennään katsomaan vaan, kun ne pennut on aika söpöjä…” Noh, nyt on sellainen reilu 30kg nelijalkainen ex-pentu söpöilemässä. Tosin en ole varma tietääkö koira sitä että hän on koira, sillä hän on siskoni sanoja lainatakseni ”kermape**e-koira” joka vaatii erityiskohtelua ja passausta. Tosin, voiko kukaan kieltää mitään jos sinua tuijotetaan läpitunkevasti sohvalta kun itse syöt voileipää…Minä en ainakaan. Eikä muuten pysty kieltämään isänikään, koiralla ei ole oikeutta olla sohvalla mökillä tai vanhempieni luona. Mökillä koira vain ajautuu sohvalle ja lopulta kukaan ei osaa sanoa koska siihen on kavuttu. Vanhempieni luona taasen on mustat nahkasohvat. Valkoinen pitkäkarvainen koira ei nyt välttämättä ole paras koriste niillä sohvilla. Kerran isäni istui sohvalla ja Väinö kiipesi varovasti viereen. Isäni komensi alas, Väinö vilkaisi isääni, käänsä päänsä, huokaisi ja ryhtyi katselemaan ulos ikkunasta. Uusi komennus aiheutti enää korvien liikahduksen. Lopulta nauraen komensin ja ohjasin Väinön alas…se siitä auktoriteetista. Kiltti ja uskollinen tuo eläin ainakin on ja ei sitä osaisi olla ilmankaan.
Mitäs muuta, toissa vuosi oli kriisivuosi. Sen ansiosta kipeitä asioita tuli pengottua ja nyt jälkeenpäin voin vain olla kiitollinen ja onnellinen aviomiehestä jolla on varmasti maailman suurin sydän! Ei täysin kolhuitta selvitty kuuluisasta kolmenkympinkriisistä, mutta kohtuu ehjänä ja ainakin vahvempana kuljetaan eteenpäin. Vihdoin koen löytäneeni jonkinlaisen rauhan, ainakin osa lapsuuden haamuista on otettu esiin ja katsottu asiaa päivänvalossa ja selvitetty. Sen ansiosta se viha ja katkeruus mitä kannan mukanani on ainakin pienentynyt ja vähentynyt.
Eilen myös koin tietyn arjen huippuhetken. Menimme miehen kanssa samaan aikaan nukkumaan, kumpikaan ei ottanut puhelinta käteen, vaan kirjan! Vanha rakas harrastukseni, lukeminen on tehnyt paluun. Ja mieheni (joka ei ole ihan niin lukija-tyyppiä) luki myös. Pakkohan minun oli hieman kuittailla hänen kirjavalinnastaan, mutta toivottavasti mies samalla näki minun katseestani sen kuinka onnellinen olin siitä pienestä hetkestä jolloin molemmat vain lukivat. Se on ollut minun pieni haaveeni, joka toteutui vihdoin!