Harvoin minä hermostun moneksi päiväksi yhteiskunnallisista asioista. Omassakin elämässä riittää murehdittavaa ihan riittämiin, näin ollen en jaksa käyttää energiaa muuhun murehtimiseen. Paitsi nyt.
Harkitsin lähettäväni eduskuntaan kirjeen, terveiset aivan tavalliselta äidiltä aivan tavallisesta elämästä. En vielä lähettänyt, mutta jos olisin, niin olisin kertonut siinä perheestämme.
Kuten olen kertonut, perheessämme on kolme lasta, esikoinen juhlii syksyllä 9-vuotis päiväänsä, juniori aloittaa peruskoulun ja neiti täytti juuri 2. Itse opiskelen ja mieheni ”raataa” töissä ja opiskelee työnohessa.
Asumme omakotitalossa kaupungissa, mutta maalla (tarkoittanee mahdottumuutta käyttää julkisia kulkuneuvoja), meitä kuljettaa tila-auto ja päällisin puolin elelemme idyllistä perhe-elämää.
Tämä on totta, mutta jos tarkemmin tätä palettia tarkastelee niin pitää avata muutama kohta tästä elämästä ja selventää.
Itse lähdin opiskelemaan, sillä oman alan työt ovat kiven alla. Paikat tuntuvat menevän vähemmän työkokemusta oleville tai eri kansallisuuksille. Parempiin töihin ei ole mahdollisuuksia, sillä perustutkinnolla ei niitä saa. Näin ollen järkevintä on kouluttautua uudelle alalle, johon tarvitaan työntekijöitä. Ja koulutus kestää 2 vuotta, vuosi siis enää.
Mieheni taasen on unelma työssään, tosin kiirusta pukkaa ja amk-tutkinto olisi taskussa jahka opinnäytetyö valmistuisi.
Lapsia on kolme. Toisaalta, olin kovin nuori kun pari ensimmäistä syntyi ja olenkin koko aikuisuuteni ollut äiti. Muusta en siis tiedä, enkä enää osaa edes sellaista ajatella.
Osittain ison perheen vuoksi meidän oli ostettava oma talo, ei tälläista laumaa voi sulloa kerrostalo kolmioon. Sitä kokeiltiin ja ei todellakaan toiminut. Ja isommat asunnot maksavat lähes yhtäpaljon kuin mitä tällähetkellä menee asumiseen. Ja tiettynä sijoituksena tätä myös ajattelin, olisi sitten 50-vuotiaana velaton talo ja mahdollistaa lasten auttaminen taloudellisesti. Ja heillekkin jäisi ehkä joskus jotakin konkreettista meiltä, valokuvien ja säilöttyjen vauvamuistojen lisäksi.
Taloudellinen tilanne on ok, vaikkakin mitään ylimääräistä ei voi ajatella. Kaikessa on säästetty. Ruokaa ostetaan mahdollisimman halvalla, ale-tarrat ovat päivittäisiä. Juustot, leivät, maidot, leikkeleet…kaikki on halvinta. Kauppareissuissa eniten aikaa menee hintojen katseluun ja vertailuun. Leivät pidetään pakkasessa, jottei palaakaan mene hukkaan, samoin kaikki mahdollinen on pakkasessa. Makaroonia ostetaan tarjouksesta ja samoin kahvi sekä vaippapaketteja hamstrataan lehti-ilmoitusten mukaan. Kerran kaksi kuussa käydään kaupassa ja täydennetään kaapit, jotta kaikki riittäisi riittävän pitkäksi aikaa.
Tähän tottuu ja opettaa elämään kurinalaisesti sekä säästeliäästi. Ongelmia tulee silloin jos pitäisi ostaa uusia vaatteita, kenkiä, vanhemmat sairastuvat tai jokin laite hajoaa tai sähköyhtiö muistaa suurella laskulla samassa kuussa kuin vakuutusyhtiöt…
Teimme aikoinaan tarkat laskelmat tuloista ja menoista. Ne ovat edelleen paikkansa pitäviä, mutta emme huomioineet elämisen kallistumista. Tai sitä, että valtiomme hallitus päättää mielivaltaisesti rokottaa juuri vastaavassa asemassa olevia ihmisiä.
Kyllä minä jaksan ruokalistoja kotiin vääntää, suunnitella menoja, venyttää senttejä, varautua katastrofiin ja käyttää rikkinäisiä ja puhkikuluneita farkkuja. Leipää osaan leipoa ja loihtia makaroonista ja tarjous jauhelihasta lämpimän aterian.
Kuitenkaan en halua ymmärtää päättäjiä, jotka ”joutuvat” tekemään vaikeita päätöksiä, jotka ajavat lapsiperheitä ahdinkoon. Voisivatko he siellä riihessään säästää omista palkoistaan, sillä ihminen pärjää todistetusti hyvinkin pienellä rahalla. Voisivatko he käyttää julkisia kulkuvälineitä taxien sijaan, tai polkea fillarilla. Kuinka moni heistä vie puolisonsa kanssa lapsia aamulla hoitoon kimppakyydillä tai polkupyörällä? Monellako heistä on eväänä kaksi palaa leipää, sillä eiliset tähteet piti säästää seuraavalle päivälle lapsia varten. Moniko jättää kunnallisella hammaslääkärillä ottamatta puudutuksen kun paikataan reikiä, ihan vain säästääkseen? Moniko heistä jättää parturilla ja kampaajalla käynnit väliin koko perheen kanssa, koska siihen ei ole varaa kuin kerran vuodessa?
Voisihan sitä mennä huonomminkin, mutta kuten tapanani on, murehdin etukäteen tulevaa…Meillä on kuitenkin katto pään päällä, ruokaa pakkasessa, kuluneet mutta puhtaat vaatteet päällämme ja lapset ovat iloisia. Me emme ehkä mieheni kanssa juuri käy missään, mutta olemme kuitenkin yhdessä tässä lautalla.