Kevättä ilmassa, tai no jos ei katso kalenteriin. Talvea odoteltiin ja kerrankin olimme valmistautuneet siihen. Lapsilla urheiluvälineet, toppapuvut, toppahanskat, kenkiä ja itsellä suunnitelmia talviurheiluun. Ja kas, nyt maaliskuussa edelleen katson ulos ja mitä näenkään? Lumiukosta on jäljellä nurmikolla mätä porkkanan, litimärkä pipo sekä huivi. Siinä oli tämän talven suuret saavutukset. Laskettelemaan en ehtinyt vieläkään ja onneksi siihen ei tänä vuonna ollut syynä raskaus vaan surkeat kelit. Luistelemassa sentään kävin kerran, monoja testasin kerran sisällä jalkaani ja pipoa pidin työmatkalla aamuisin kello 5.50.
Kevään tunnistaa tässä perheessä kiireestä. Aikataulut tarkentuvat samaa tahtia kuin päivät pitenevät. On harrastuksia, työharjoittelua kolmivuorossa, koulun tapahtumia, päiväkodin toimintailtoja. Kukkien mullat pitäisi vaihtaa ja siemenet kylvää (sitä kukkaloistoa varten joka EHKÄ on ensi kesänä), ikkunoista ei näe läpi, pölyä leijailee sisällä ja eteinen muistuttaa sorakaivausta hiekan määrän perusteella.
Jos aiemmin väitin elämän olevan minuuttipeliä, niin olin väärässä. Nyt olemme ajoissa joka paikassa, mutta se vaatii tarkkaa suunnittelua. Kalenterissa on tarkempia merkintöjä kuin kenraaleilla sotasuunnitelmissaan. Kuka vie, mihin, milloin ja millä? Isännän kanssa käymme puhelimitse sekä pöydän äärellä suunnitelmia läpi. Jos minä menen iltavuoroon, niin teemme näin ja tällä aikataululla. Tuntuu, että jopa punaiset liikennevalot voivat kaataa koko päivän kulun.
Lapset taas eivät millään tunnu ymmärtävän sitä, että nyt ei ole mahdollista sairastaa, kiukuta kenkien tarranauhoista tai kadonneista vesiväreistä. He soljuvat tässä kaaoksessa kuin sukeltajat pinnan alla, tietämättä sitä että meri myrskyää. Ja hyvä näin, he näkevät vain mukavia harrastuksia, vanhemmat jotka kuskaavat ja kuuntelevat (ainakin puolikkaalla korvalla), lämpimän ruuan pöydässä ja peittelemässä illalla uneen.
Itse en tällähetkellä selviäisi tästä arjesta yksin, vetovastuuta on pakolla siirretty isännälle. Itselläni on kohta 7 viikkoa takana työharjoittelua, joka on varmasti tuonut omat uudet haasteensa tähän palettiin. Äiti ei olekkaan iltaisin ja viikonloppuisin aina kotona. Ensimmäisen iltavuoron jälkeen perhe oli, itse mukaan lukien kummastunut. Isä hakeekin aina hoidosta, laittaa ruokaa, tekee iltahommat ja peittelee sänkyyn ja mitä parasta, lukee satuja. Ja aamuisin patistaa pukemaan, pesemään hampaat ja arpoo mitä neiti uhmakas haluaa päällensä päiväkotiin. Eräänä lauantaina iltapäivällä löysin neidin iloisena kotoa yökkäri vielä päällänsä. Hyvin siis sujuu. En olekaan korvaamaton.
Itse olen irtaanumassa pelkän äidin roolista, se aiheuttaa sisälläni kuohuntaa. Ja näkyy kalenterissa. Olen siirtänyt kaikki muistettavat asiat myös kalenteriin. Viime aikoina kalenteriin on tullut lisää harrastuksia ja kummasti keväisin on muitakin menoja enemmän. Hammaslääkärikäyntejä, lääkärireissuja, kyläilyjä, tapahtumia, juhlia, suursiivouksia…Tänään jo harkitsin hankkivani lisätilaa kalenteriin lisäämällä vihkon viereen. Siten saisin mahtumaan kaikki mahdolliset ja pakolliset menot.
Ja ensi kertaa aidosti olen miettinyt toisen auton hankintaa. Se helpottaisi paljon. Toisaalta, ehkä polkupyörän kaivaminen tallista voisi olla myös jonkinlainen apu. Toisaalta fillarin apu tähän olisi sama kuin laittaisin sormen vuotavan vesiputken päälle.
Harjoitteluni on taasen kohta taputeltu, hyvin on mennyt ja olen nauttinut työstä. Uuden harrastuksenkin aloitin ja yllätyksekseni myönnän, että liikunta voi olla mukavaa. Miehelle ajattelin jotakin ”arjen sankari”-palkintoa. Hän on paljon joustanut ja tehnyt meidän kaikkien eteen kuluneen vuoden aikana paljon töitä. En vain tiedä mikä olisi sopiva palkinto. Viikonloppuvapaa, ilman stressiä meistä? Tai sitten ilmoitan hänetkin johonkin harrastukseen…tai ostan juoksulenkkarit hänelle ja toivotan hauskoja lenkkejä. Uskon, että perinteinen suklaalevy ei ihan taida palkita riittävästi.
Jokatapauksessa, kevät on ihanaa aikaa ja energiaa on vielä riitettävä muutaman kuukauden, sitten koittaisi kesä ja LOMA!