Naamakirjassa on ryhmä johon ystäväni minut liitti. Ryhmä on lähinnä kiusattujen lasten ja nuorten tukisivusto, yhdessä kun pystyy auttamaan ja yksinäiselle ihmiselle pienikin asia voi olla se jolla jaksaa jälleen hetken eteenpäin. Paljon selailin ja luin surullisia tarinoita ja huomasin, että moni haluaa aidosti auttaa.
Aloinkin pohtimaan omaa koulu-uraani. Jokohan siitä nyt olisi niin kauan, että uskaltaisin kertoa sen kaiken? Kaiken sen miksi inhosin koko yläastetta ja vieläkin jotkin asiat saavat minut surulliseksi.
Ala-asteella kouluni oli pieni kyläkoulu, pientä kiusaamistahan sielläkin oli. Minulle muistettiin usein mainita, että olen äpärä ja perheellämme ei ollut maatilaa tai mammonaa joka puidaan syksyisin. Muuten kyllä pidin koulusta. Tosin ystäviä minulla oli oikeastaan kaksi. Toinen oli minua vuoden vanhempi ja toinen vuoden nuorempi. Haluaisin edelleen tänäpäivänä pitää heihin enemmän yhteyttä, ehkä se onnistuu jonain päivänä…
6.luokalle siirryimme isoon kouluun, parhaimpana ystävänä koin vuotta nuoremman uuden tuttavan. Hänenkin kanssaan on yhteydenpito aika vähäistä, valitettavasti. Heitä kaikkia kuitenkin muistelen hymyillen 🙂
Yläaste oli suoranainen helvetti. Juuri 6.luokan lopussa muutin äitini kanssa uudelle paikkakunnalle ja sieltä en tuntenut ketään ja yläasteelle meno oli aivan kamalaa. Jo luokkajakoa tehdessä minä pelkäsin, huomasin olevani niin pikkulapsi vielä silloin ja ujokin vielä.
Pidin 13-vuotis syntymäpäivät ja perinteiset kotibileet ne olivatkin. Kutsu oli kantautunut aivan oudoille ihmisille ja asunto oli kamalassa kunnossa. Ja siitä se sitten lähtikin…
Ensimmäiseksi sain lisänimen: Satanisti. Se oli kamalaa, en todellakaan ollut sellainen, pidin vanhasta raskaasta musiikista, olin yksinäinen ja kaipasin entisiä ystäviäni, pidin (ja edelleenkin pidän) mustista vaatteista ja olin kiinnostunut eri uskonnoista ja kulttuureista ja luin paljon niistä kertovia kirjoja. Ja tämä riitti, minua alettiin kutsumaan tällä lisänimellä. Ja se loukkasi. Pelkäsin kävellä koulun käytävillä, en uskaltanut puhua kenellekkään enkä ainakaan katsoa ketään päin. Oikeastaan halusin kadota. Ja lintsasin koko koulun tapahtumista, pelkäsin lukiolaisia ja vanhempia koululaisia niin paljon.
Ja fyysinen kehitys naiseksi alkoi rauhaksiin. Tuli päivä jolloin oli pakko ostaa ensimmäiset rintaliivit. Ja se antoi sitten jo omille luokkalaisillekkin syyn kiusata. Satanisti-titteli vaihtu ”sukka”-etuliitteeksi. Ja minua nolotti, ärsytti kun en osannut sanoa vastaan ja itketti, koska tiesin samalla muiden käyneen saman läpi, jokainen tyttö saa joskus ensimmäiset rintaliivit ja sen myötä ulkoinen olemus saa pyöreämpää muotoa. Jos toisena päivänä olin sukka, huomenna olinkin lauta. Tähän loppui kiinnostus liikuntatunteihin ja muuhun yhteistoimintaan.
Onneksi vapaa-ajalla oli yksi ihana ystävä, hän on edelleen minulle se todella rakas ystävä.
Kiusaaminen oli päivittäistä ja yritin olla kuin en olisikaan, en ainakaan halunnut näyttää kuinka paljon se sattui. Samoihin aikoihin ryhdyin tupakoimaan (koska se oli tosi hienoa olevinaan) ja juomaan. Näin koin kuuluvani edes johonkin porukkaan. Ja tein humalassa tyhmiä tekoja. Niitä kadun ja suren ja samalla näistä tyhmäilyistä kiusaajat saivat lisää vettä myllyyn.
En enään muista kiusaajien lukumäärää, mutta puolustajien lukumäärän muistan. Koulupäivinä heitä oli tasan NOLLA. Toivoin vain, että koko pirun yläaste olisi nopeasti ohi ja tänäpäivänä eräille kiusaajilleni en voi millään tavalla toivoa mitään hyvää.
Nyt myöhemmin olen kuullut, että olin mukamas ”kovis” koulussa. Ehei, väärässä ollaan. Minä olin todella ujo, yksinäinen, surullinen, pelokas pieni tyttö. Minun oli vain pakko olla suojakilven kanssa päivästä toiseen, vain sen avulla selvisin. Kotonakaan ei ollut oloissa hurraamista. Parhammat hetket sain viettää sukulaisteni kanssa poissa kotoa, ne hetket olivat pelastus.
Vaikka kiusaaminen ei ollut fyysistä, jätti henkinen kiusaaminen ja ainainen nimittely syvät jäljet. En ole koskaan tyytyväinen itseeni ja vielä tänäkin päivänä olen epävarma uusien ihmisten seurassa, pelkään sitä, että minua ryhdytään kiusaamaan uudelleen. Vasta lasten saannin jälkeen olen hyväksynyt itseni. Ja aviomieheni on saanut minut uskomaan, että olen juuri täydellinen nainen hänelle.
Huh, olipa outoa sanoa kaikki nämä ”yläasteen aikaiset möröt” ääneen. Vaikka pahempaakin olisi voinut olla, on kiusaaminen aina kiusaamista. Toivon, että jonakin päivänä pidämme luokkakokouksen ja saan siellä sanottua kiusaajilleni kuinka paljon he aiheuttivat pahaa ja kuinka annan anteeksi heille, mutta tulen kuitenkin aina halveksimaan heitä.
Kiitos siis rakkaille ystävilleni (teitä on kuitenkin monia) siitä, että olette olemassa. Ja Te olette todella tärkeitä minulle. Kiitos myös omalle miehelleni ja lapsilleni, kiitos siitä, että teille minä olen onneksi tarpeeksi hyvä tällaisena.