Kuljen työmatkani junalla. Aamuin illoin tunti junassa istumista. Pyrin siihen että minulla olisi kirja luettavana, tai sitten huvitan kanssamatkustajia juoruamalla puhelimessa. Näin keväällä ei edes uni tule, paitsi viimeisen 8minuutin ajan.
Kanssani kulkee useita ihmisiä, jotkut ovat vakkarimatkustajia. Heillä, kuten minullakin on vakiopaikka. Sellainen oma pikku penkki johon on vain päästävä. Pasmat menevät sekaisin jos joku muu siinä istuu. Tämä on saanut minussa heräämään tarkkailijan vietin. Keskityn kirjaani ja samalla kuuntelen pätkiä keskusteluista tai vilkaisen kulmien alta vastapäisiä ihmisiä. Pitäähän sitä tietää millaisia ihmisiä samalla junalla kulkee.
Pitkin talvea viereeni istahti 3 vanhempaa rouvaa. Heidät minä nimesin mielessäni Valittajiksi. He aloittivat valittamisen kaikesta jahka olivat saaneet hyvin syöneet takapuolensa penkkiin. Yritäpä siinä nukkua, kun vieressä valitetaan stereona jokaisesta asiasta. Ensin valittaminen koski VR:n mahtavia myöhästymisprosentteja, tästä päästiin sujuvasti valittamaan työnantajasta, lähinnä johtoportaasta. Siitä päädyttiin aina samaan, ennen kaikki oli paremmin kuin nykyään. Parhaimpia vertailuja oli rannekellon patterin kesto. Ennen patterit kestivät äidiltä tyttärelle ja nykyään vain sen ajan että kellon on ostanut ja saanut kotiin asti. Ja se takuu niissä, sehän on olematon. Joskus jopa mulkaisin vihaisesti kun säpsähdin hereille kun valitus tuli kohti loppuaan, juuri ennen muiden valitusryhmän jäsenien hyväksyvää nyökkäystä. Nämä 3 rouvaa ovat ehkä rasittavimpia matkustajia.
Nyt vastapäätäni on useasti istunut rakastunut pariskunta. He puhuvat ranskaa. Suomalainen vaalea tyttö ja perus ranskalainen mies. He ovat niin onnellisen näköisiä, kuhertelevat ja pitävät toisiaan kädestä, samalla kun he lukevat kirjojaan. Paitsi yhtenä aamuna. He olivat riidelleet. Sen pystyi aistimaan jo kaukaa. Hyvin kylmäkiskoisesti he istuivat, nainen katseli ulos ikkunasta ja mies yritti keskittyä kirjaansa. Lyhyitä tokaisuja puolin ja toisin. Kunnes puoliväli matkasta tuli. Mies antoi periksi, kuiskutteli naiselle jotakin, nainen katsoi rakastaan hiukan ujosti hymyillen ja kas niin, rauha maassa ja kädet löysivät toisensa. Suloista.
Hiukan kauempana istuu aina työkaveriporukka. Miehiä pari ja tuplasti enemmän naisia. Yksi näistä naisista on jämähtänyt 80-luvulle, aikaan jolloin kirkuvan punainen huulipuna, voimakkaat rajaukset ja tupeerattu tukka oli arkipäivää. Asuvalintana oli tyylitietoisilla ”omantien kulkijoilla” kisakireät nahkahousut ja olkatoppauksilla varustettu sähäkän sininen neulepaita. Mieleeni tulee lähisukulainen, hänkin on jämähtänyt ko. vuosikymmenelle. Ja tämä nainen puhuu kovalla äänellä kaikesta, nauraa kikattaa tyylillä joka ei ihan istu 50v naiselle. Ja hän osaa ottaa tilan haltuun, liian tehokkaasti. Onneksi hän ei istu vieressä vaan eripuolella vaunua.
Iltapäivisin junassa on alkanut olemaan vaihtelevuutta. Tosin itse vaihdoin vaunua kun en enään jaksanut vanhemman herrasmiehen ainaista kiroamista junien myöhästelyistä. Nyt olen tosin joutunut seuraamaan kevään herättämiä juoppoja sekä muita laitapuolen kulkijoita. Perjantaisin viinan käry on voimakasta. Ja puheet sen mukaisia, joko on otettu liikaa nappeja tai sitten selkeästi liian vähän. Pari kertaa on kohdalle sattunut oksentavia ja muuten epämääräisiä tapauksia. Onneksi lipuntarkastajia ei ole niillä kerroilla ollut, en halua edes ajatella millainen farssi siitä tulisi kun näiltä toivottomilta alettaisiin penäämään lippua.
Jos 7kk jälkeen matkustaminen on tälläistä ja huvit ovat halvat ja vähäiset niin mietin vaan, että mitä se on vaikkapa 7 vuoden jälkeen? Taidan kaivaa kirjastokortin, suunnata kirjastoon ja koukata kodinkoneliikkeen kautta mp3-soitin ostoksille. Eiköhän sillä muutama matka taas suju.