Jep, mistä niitä tulee?
Etsin vauvakuvia itsestäni ja miehestäni. Kuten olen täällä väläytellyt niin Suuri Päivämme on jo ovella ja tätä varten etsin sopivia kuvia…Noh, se oli asian vierestä.
Palatakseni aiheeseen, etsin siis kuvia. Ja löysin. Vauvathan on 95% suloisia, toiset ovat ehkä hiukan omituisia ja punakoita pötkylöitä jotka muistuttavat tuoksultaan vauvoja. Ja toiset taasen ovat söpöjä pikku palleroita jotka ovat saaneet sopusuhtaiset piirteet ja vain pieniä muotovaurioita tullessaan maailmaan (tästä kiitos kelpo synnyttäjille).
Itseni voisin laittaa tuohon ensimmäiseen vähemmistö kategoriaan. En ollut järin söpö vauva. Tai ehkäpä olin enemmänkin sellainen pallo johon oli tökätty toinen pallo pääksi, käsiksi ja jaloiksi oli lisätty HK:n siniset lenkit, kunnon kiristyksillä. Ja hiuksiksi aihiot, eli kohdat joihin sitten 4 ikävuoden jälkeen ilmaantuu karvoja. Ensimmäisen syntymäpäivän tienoilla punakkuus oli hävinnyt, muuta kehitystä ulkonäöllisesti ei juuri ollut tapahtunut. Paitsi että osasin kävellä ja suussani komeili virtahevon tapaan suuria valkoisia hampaita, suurilla hammasväleillä tietenkin. Ja tietenkin suhteettoman suuri pää (mutta sehän kuuluu lapsille, kaikilla meillä on ollut vartaloon nähden suuri pää) joka ehkä olisi voinut näyttää pienemmältä mikäli haituvat olisivat olleet hiuksia.
Esikoiseni on perinyt geeninsä luultavasti 90% minulta. Ulkonäkö on sama, vielä tänäpäivänä ottaessani silmälasit pois ja kammatessani hiukset taakse muistutamme poikani kanssa pelottavan paljon toisiamme. Poikani on peilikuva itsestäni. Ainoita asioita mitä hän on perinyt muualta on ripset ja raajojen pituuden. Ja jottei identtisyys loppuisi tähän, on poikaparan luonne samanlainen kuin itselläni. On helppoa ymmärtää toisen inhoa joukkueurheilua kohtaan kun muistaa oman vastenmielisyyden siihen. Kuten poikani kanssa totesimme, on kamalaa hävitä jos itse tekee parhaansa ja joku muu möhlää. Niinpä, yksilölajissa voi kirota vain itseään ja samalla tietäen että ensikerralla virhe ei toistu. Poikaseni kiinnostus maailmaa kohtaan on suuri. Miten kaikki toimii, miksi asiat ovat näin, miksi näin on tehty, miten tämän voisi tehdä paremmin ja millaisia muut on?! Näitä poikani havahtuu pohtimaan päivästä toiseen. Ja se into uusia asioita kohtaan on samanlaista kuin itselläni. Myös se täydellisyyden tavoittelu, itsensä piiskaaminen, parempaan pystyminen, ennalta suunnittelu sekä luja tahto, ne kaikki voin itsekkin alleviivata. Kasvatus siis pitäisi olla helppoa, mutta se ei ole. Sitä vaan ei pysty käsittelemään omaa luonnettaan toisessa ihmisessä eikä antamaan hyödyttömiä neuvoja toiselle. Itse olen oppinut kantapään kautta asioita ja se on mielestäni paras keino ja sama näyttäisi toimivan tuohon lapseenkin.
Pienemmän pojan olen kuvitellut perineen geeninsä jostakin ”Haikarakuljetuksen” pakkaamosta. Sen verran on tuo lapsi ollut mysteeri minulle. Mutta kuvia vertaillessani huomasin lapseni olevan kuin minä, silloin kun olen ollut iloinen ja hymyilevä. Hän on se toinen puoli minusta. Se kaikki positiivisuus mitä luonteessani ja dna:ssani on, se kaikki loistaa suurena elämänilona juniorimme kasvoilta ja olemuksesta. Hän on auringonsäde joka karkottaa synkät pilvet pois, se pieni halaus joka vie murheet ja se pirskahteleva nauru joka enteilee hymyä loppupäiväksi. Miten 90cm ja 15 kiloon voi pakata sellaisen määrän elämäniloa ja tarmokkuutta, kuin mitä tuohon poikaan on saatu. Hän on se joka saa meidät muut nauramaan, jopa esikoisen, joka ei juuri koe tarvitsevansa turhaa naurua. Ja minut, varsinkin silloin kun olisi viisaampi olla naurattamatta. Ja mieheni, hänet juniori saa luopumaan periaatteistaan ja vapaa-ajastaan ihan vaan kuullakseen uusimmat ilonaiheet.
Toki juniorimme osaa olla raivostuttava. Eniten hän saa hermosäikeitä katkeamaan jatkuvalla sähellyksellä. Vaikka toistuvasti sanoisi jostakin, hän uusii sen heti seuraavan paikan tullen. Hänellä on myös maaginen ote koheltamiseen. Päivässä on mahdollista teloa itsensä 10 kertaa, oppimatta siitä mitään. On myös mahdollista kaatua 8 kertaa 50 metrin matkalla, omiin jalkoihin tietenkin ja tasaisella maastolla. Jokaisen hidasteen tullessa eteen, kannattaa vierittää lohduttoman suuri kyynel ja mutristaa alahuuli. Puhalluksen ja paijauksen jälkeen voi taas jatkaa matkaa nauraen kohti uusia haasteita.
Molemmissa pojissa on siis huolestuttavan paljon geenejäni. Olen onneksi kyennyt jakamaan ne tasaisesti molemmin lapsille, ihan vain helpottaakseni heidän kulkuaan täällä maanpäällä. Toinen jatkaa matkaansa uskoen älyn voittoon ja toinen luottaen siihen että nauru pidentää ikää.