En usko, että uskon. Tai en ainakaan usko siihen mihin minut on kastettu uskomaan. Uskon ennenkaikkea rakkauteen ja ihmisten hyvyyteen. Siihen, että jokaisessa meissä on jotakin hyvää. Toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Ei kukaan voi olla läpeensä paha ja julma. Jos joku on totaalisen arvoton minun mielestäni, niin silti jollekkin tämä ihminen on rakas. Ja on tilanteita jolloin tulee miettineeksi elämää suurempia kysymyksiä. Suurin taitaa olla kuitenkin Miksi? Miksi joku tekee väärin ja loukkaa muita tai vahingoittaa? Ja miksi silti annetaan anteeksi? Tai miksi maailmassa tapahtuu pahoja asioita jotka aiheuttavat surua? Voiko vastaus olla niin yksiselitteinen kuin, että siksi että me näkisimme tarkemmin sen mitä on lähellä. Ja siksi että arvostaisimme rakkaitamme enemmän. Tai siksi että osaisimme olla onnellisia siitä mitä meillä on ja mitä meiltä ei ole viety.
Jokainen meistä on menettänyt tai tulee menettämään rakkaitaan. Se kuuluu elämään, ei voi elää syntymättä, eikä elää kuolematta. Näin se vain menee. Viime viikonloppuna oli tälläiset ”elämän päätösjuhlat”. Ulkopuolinen voisi sanoa, että olin tyyni ja rauhallinen. Ehkä jopa kylmän oloinen. Mutta en ollut. Surin siinä missä muutkin. Koin, että nyt on minun vuoroni yrittää helpottaa rakkaiden ihmisten surua halauksella ja olemalla tyyni. En tiedä auttoiko se, mutta ainakin olin läsnä. Ja se on mielestäni surun kohdatessa suuri ja tärkeä asia. Olla läsnä. Sydämeni oli hetkittäin pahkatumaisillaan kun huomasin kuinka käteni ovat sidotut surun ollessa suuri. Kunpa olisin voinut jotenkin lieventää surua. Siihen ei kuitenkaan auta muu kuin aika.
Toista lohduttaessa ja menetyksen kohdatessa otetaan osaa. Niinpä, otetaan osaa…mihin? Jokaisen kokemus surusta on yksilöllinen. Ja silti kaikki tietävät sen kurkkua kuristavan tunteen, kyynelten poltteen ja hengityksen salpautumisen. Mutta ajatukset jotka ristelevät päässä kaaottisena, se on yksilöllistä ja siihenkö me muut otamme osaa? Lasten suusta tulee suuria viisauksia, sen kaiken järjettömän selostuksen joukossa. Yksi suuri viisaus liittyi kuolemaan. Lapseni oli huolissaan Mummistaan jota oli kohdannut suru. Ja koska lapsi ei voinut halata, hän lähetti terveisiä. Hän sanoi: ”Kerro mummille että ei tarvitse itkeä tai surra. Hänet voi surullisena hetkenä nähdä, koska ei hän ole poissa, hän on tähtenä taivaalla.” Tämän mielikuvan avulla voi todellakin antaa kyyneleiden valua poskille, katsoa yöllä taivaalle. Etsiä sieltä yksittäinen tähti, sellainen joka yrittää kertoa jotain. Ja katsoa tähteä tarkasti, olla hetken hiljaa. Ajatella rakastaan ja antaa muistojen tulla. Kyyneleiden loputtua voi pyyhkiä posket huokaista ja huomata, että sydämen raskas taakka on keventynyt hieman.
Itse teen tuota edelleen, säännöllisesti. Muistelen ihmistä joka oli yksi hienoimmista. Hän oli jotakin hyvin tärkeää ja kallisarvoista. Hän ripotteli vaivihkaa keskusteluihin viisaita sanoja. Hän osasi elää niin, että rakasti jokaista päivää. Kantoi huolta rakkaimmistaan ja olemalla kantava voima hän näytti meille muille suuntaa mihin pitää mennä. Hän oli jotakin sellaista jota haluaa vaalia sydämessään joka päivä. Hän on ollut tähtenä taivaalla jo muutamia vuosia. Ja vaikka en voikkaan halata häntä, enkä soittaa keskellä yötä, voin silti astua illalla ulos. Etsiä kirkkaimman tähden, sulkea silmäni ja lähettää ajatukseni hänelle. Hiljalleen voin muistaa keskustelumme, hänen eleensä ja ilmeensä, lähes kuulla hänen naurunsa. Ja voin huomata, että vaikka hän on poissa, on hän silti osa minua. Hän on aina luonani, muistona sydämessä.