Ilmainen sähkön kilpailutus netissä - Sähköt.net

Luokittelematon

Tunnustuksia.

14.04.2014, saaruska

Olen potenut nyt tovin omituista apeutta. Tänään apeus meni siihen pisteeseen, että itkin.

Itkin miehelleni kaikkea ja samalla en oikeastaan mitään. Asian lievittämiseksi sain ohjeeksi puhua asioista…minulle puhuminen ei ole helppoa. Tai on, mutta tiettyyn pisteeseen asti. Voin kyllä paasata monesta, naureskella, kertoa miten kiireinen elämäni on…mutta siitä, että olen apea tai asia on vaikea, siitä en osaa puhua. Koen sen turhaksi valittamiseksi, huomion hakua sanoisi biologinen äitini.

Kaikki sai alkunsa jo viikkoja sitten, en lähde erittelemään asiaa sen koommin. Lisäpontta asia sai huomatessani viikonloppuna, että minusta on välitetty ja puolestani on surtu kun olin lapsena. Se tuntui pahalta, mutta samalla se oli balsamia vanhoille (ja edelleen kipeille) arvilleni. Lapsesta asti asiat on pitänyt niellä ja olla näyttämättä sitä miten asian oikeasti kokee. Aina voisi olla huonomminkin. Tätä on toistettu elämässäni reilusti yli 20 vuotta, joten onko ihmekkään että uskon siihen. Näin asia ei ole. Kerrottakoon nyt suuri salaisuus. Minä en ole täydellinen!

Olen aina saanut koulussa hyviä arvosanoja. Kyllä joskus helposti ja joskus vaikeimman kautta. Nykyään opiskelu on mielekästä ja hyvin menee. Mutta teen sen eteen töitä. Luen kirjallisuutta vessassa, öisin ja automatkalla. Luen artikkeleita ja katson yöunien kustannuksella öisin dokumentteja. Nukahtelen siksi iltaisin sohvalle ja hylkään aviomieheni yksin sänkyymme. Käytännössä vietän yöni palellen sohvalla. Otan asioista selvää, kirjoitan pitkiä esseitä, perustelen ja viilaan yksityiskohtia. Tämä raivostuttaa jo itseänikin, mutta se on siedettävä jos haluan pärjätä koulussa asettamani riman tasolle. Näin ollen olen joskus hyvin väsynyt tähän opiskeluuni, eniten tästä väsymyksestä kärsii rakkaimmat, eli perheeni.

En myöskään ole hyvä äiti. Huudan, kiukkuan, unohdan kuunnella, kiellän. Mutta samaan aikaan rakastan, otan syliin ja paijaan, pyydän anteeksi ja poden suurta syyllisyyttä. Haluaisin olla parempi äiti, äiti joka osallistuisi enemmän, ei hermostuisi huonoina päivinä, antaisi lasten kokeilla rajojaan ilman ainaisia varoituksia. Ulkoilla enemmän, nauttia olemisesta, pysähtyä ja nauttia vain tästä hetkestä.

Parisuhteessakin voisin parantaa. Voisin olla leppoisampi, antaa periksi helpommin, tukea paremmin ja osoittaa rakkauden selvemmin. Osata päästää vanhoista haamuista irti, keskittyä tähän ja vaatia vähemmän.

Huolestun helposti. Vaikka sanoisinkin, että juniorin tulevat jalkaoperaatiot menevät omalla painollaan ja että pitää ajatella tulevaisuutta, en tarkoita sitä niin. Se on kamalaa, itken asiaa, pelkään, vihaan tulevaa, en halua kokea sitä helvettiä uudelleen. Vaikka asiat voisivat olla huonomminkin, niin ei! Ne ovat juuri niin huonosti, että mieleni tekisi karjua, itkeä ja raivota. En halua kokea toistokipsauksia jälleen. Istua sairaalassa viikoittain, nähdä sitäpitkällisen kipsihoidon jälkeen haisevaa pientä jalkaa, uskoa kirurgin sanoihin ”Tämähän näyttää jo hyvältä!”. En jaksaisi pitää jalkaa kipseineen koholla, säätää suihkussa, auttaa sukkaa jalkaan, miettiä vaatteita. En uskaltaisi istua heräämössä leikkauksen jälkeen. Minä haluaisin normaalin jalan heti, en kokea tätä takapakkia. En halua kohdata vanhoja traumojani asian tiimoilta. Enkä osaa tätä läheisilleni sanoa. He näkevät ihmisen, joka panikoi alkuun asiasta, ei osaa pyytää apua ja lopulta toteaa ”Voisi asiat huonomminkin olla!”. Mutta toisaalta tiedän, minulla ei ole vaihtoehtoa. Ja asiat todellakin voisivat olla huonommin, mutta tämä on minulle suuri asia ja toisaalta, asiat voisivat olla myös paremminkin.

En myöskään jaksaisi jatkaa esikoisen kanssa vääntämistä kaikesta. En jaksaisi korvien putkituksia, silmälääkäreitä, hyödytöntä R-kirjaimen opettelua, ainaista taistelua säännöistä, ohjeistamista toimimaan oikein ja normaalisti. En jaksaisi keskustella suhteellisuusteoriasta tai evoluutiosta. Mutta niin on tehtävä, se on ainoita asioita jotka koen helpoksi esikoisen kanssa. Voimme yhdessä kadota tietokirjojen maailmaan. Opetella ja opettaa asioita. Siitä kun voi joskus olla jotakin hyötyä.

En haluaisi olla organisoija. Organisoin koska koen sen turvalliseksi. Pelkään niin monia asioita, että suunnitelmallisuus luo turvaverkon ympärilleni. Haluaisin kyetä heittäytymään, en vain uskalla. Pelkään liikaa. Joskus yritin heittäytyä, se ei ole tuottanut kuin pahaa oloa, joten on parempi vain luoda näkyviä ja näkymättömiä listoja ympärilleen. Niin koen hallitsevani asioita. Ja kun listojen näpertelyä harrastaa vuosia, siinä oppii tekemään sen huomaamattaan. Esimerkiksi tein päässäni toimintamallia ajalle kun lapset ovat aikuisia. Todella hyödyllistä, eikö?

Olen myös ihminen jonka itsekuri on kärpäsen kakan kokoinen. En osaa laihduttaa, nyt olen tilanteeseen tyytyväinen, mutta kukapa muistaisi painoani lastensaannin jälkeen. Aina tilanne ei ole se miltä se nyt näyttää. Olen myös huono urheilemaan, joko tai. Tämä pätee tässäkin ja tarvitsen ihmisen rinnalleni joka pakottaa takapuoleni ylös sohvalta.

En myöskään noudata mitään järkevää ruokavaliota, joko mässäilen tai näännytän itseäni. Tiedän ongelman, mutta en osaa korjata tilannetta. Voin tehdä perheelleni ruokia, mutta vihaan sitä. Jos saisin päättää, niin tässä perheessä ei varmaan kukaan saisi voileipää ja leivonnaisia kummempia eineitä.

Mieheni sanoi, että luon ihmisille väärän kuvan itsestäni. Näytän kuulemma ulospäin vahvemmalta kuin aidosti olen. Ja tämä on kääntymässä minua vastaan, jälleen. En tee sitä tietoisesti, en vain osaa sanoa asioita niinkuin ne tunnen tai koen. Olen sentään opetellut myöntämään virheitäni ja laskemaan rimaa, mutta en silti osaa myöntää pelkojani ilman huumoria. Äänessäni ei ilmeisesti riittävästi itseironiaa tai minun pitäisi opetella pyytämään apua.

Niinpä niin, tiedostan omat virheeni ja puutteeni, en vain halua myöntää niitä tai koen, että minun ei kuulu niistä pitää mekkalaa. Onhan minulla periaatteessa kaikki täydellisesti. Silti kuitenkin syvällä sisälläni olen usein hukassa, ajatukseni jäävät pyörimään ympyrää ongelmien tullessa. En saa solmujani auki ja mörköjä pieneksi. Yritän vain sinnitellä eteenpäin ja luottaa siihen, että jos asiat esittää positiivisesti ja vähätellen, ne muuttuvat sellaiseksi. Useimmiten näin käy, onneksi.

On vain välillä niin pirullisen raskasta olla näin täydellinen 🙂


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *