Syksy on pyörähtänyt vauhdikkaasti käyntiin. Itse pääsin kouluun ja ryhdyin opiskelijaksi. Tosin tästä voi elämäntilanteen vuoksi vähentää kaikki opiskelijoihin yleensä liitettävät asiat. On minulla hieno uusi reppu ja penaali ja kyniäkin tuli ostettua. Siinä se sitten onkin. En oikein taida uskoa, että villiä opiskelijaelämää tulisi vietettyä. Makarooni ja tonnikala sentään kuuluvat ruokavalioon.
Esikoinen aloitti toisen luokan, hän on kasvanut omasta mielestään isoksi. Ja vastuuntuntoiseksi, pakko olla koska iltapäivät pitää viettää yksin kotona. Vielä ainakin on talo pystyssä ja ohjeita noudatettu.
Juniori taasen aloitti esikoulun, innoissaan ja silti äidin vauvana. Hän on reipas, mutta kovin väsynyt. Ja uusia tuttujakin on kuulemma saanut, paras ystävä taasen on ja pysyy. Ihanaa!
Vauva Neiti on nyt siis päiväkotilainen. Miten meidän pieni onkin jo niin iso ja oppii päivittäin uusia juttuja ja nyt on vihdoin eroitkutkin loppuneet. Se vasta olikin raastavaa tietää, että toinen itkee lohduttomana hoidossa. Onneksi päiväkodin tädit ehdottivat valokuva-albumia pahimpaan ikävään. Se tehosi, tosin kuvien valitseminen oli hankalaa. Teetettyjä kuvia oli lähinnä häistä ja polttareista. Ja muutama kuva meidän kahden etelänreissusta. Noh, pääasia on, että neiti tunnisti rakkaimpansa kuvista ja itkut vähenivät.
Koulussa olemme käyneet aiheita lapsuudesta. Aika arkaan paikkaan on kolahtanut. Tai ei sinänsä, mutta syvällisemmin ajateltuna olen joutunut käymään iltaisin läpi alkutaivaltani. Ei kovin huippua arvosanaa voi antaa. Ketuiksi on mennyt moni asia ja ehkäpä olisikin parempi unohtaa kokonaan ja antaa olla. Ei niitä voi muuttaa ja mitään suurempaa tunnevammaa ei ole, joten olkoon. Joskus ehkä mainitsen vielä aiheesta asianomaiselle ja kysyn että miksi? Miksi minulta on pitänyt viedä jotakin arvokasta ja väittää, että näin asioiden kuuluu olla. Ja niillä eväillä on pitänyt rakentaa nykyinen tasapaino ja äitiys. En onneksi ole siirtänyt oppeja eteenpäin, mutta energiaa asian taltuttamiseksi olen käyttänyt. Ystäväni ehdotti minulle myös jotakin vertaistukiryhmää. Kaunis ajatus, mutta en osaa lokeroida itseäni mihinkään, joten onko sellaista vertaistukiryhmää olemassa johon voisi listata kaikki. Vai kutsutaanko sellaisia jo sitten ”toivottomiksi”? 🙂 Ota ja tiedä. Tätä asiaa olen vatvonut ties montako viikkoa ja nyt päätin antaa asian olla, en kaipaa nyt oikeastaan mitään ja päässä olevat ajatukset on sanottu itkun kera ääneen ja puhuttu minimaalisen kokoisiksi. Hyvä näin!
Terveelliset elämäntavatkin ovat olleet tapetilla nyt syksyllä (kyllä, nyt on syksy vaikka kelit on ihanan kesäiset). Salaattia olen saanut (siis joutunut) syömään enemmän mitä ennen tätä koko ikänäni. Ja outoa on, että alan kohta pitämään siitä. Ja ylikunnossa olen melkein. Olenhan sentään fillaroinut kouluun kolmena päivänä. Kukaan vain ei kertonut, että minäkin hikoilen aivan törkeän paljon pysähdyttyäni. Ja näytän idiootilta pinkin kypäräni kanssa. Enkä voi vältellä sitä, sillä esikoinen muistuttaa ja valvoo vieressä ja lähtiessäni, että laitan varmasti kypärän päähäni. Yritin vedota kampaukseen ja vaikka mihin, ei auta. Poika saarnasi kaatumisen riskeistä ja aivovaurioista vieressä ja minä tyydyin olemaan hiljaa. Ja laittamaan alistuneena potan päähäni. Kuka ihme on paasannut lapselleni tuollaista. Varoitellut mahdollisista vammoista ja lakipykälistä. En myönnä. Eli parempi on mennä autolla kouluun, muuten olen kohta tosiaan liian hyvässä kunnossa ja voisin alkaa pitämään liikunnasta. Käy vielä samanlailla kuin salaatin kanssa.
Isäntä on varmaankin ainoa jonka elämä ei ole suuremmin muuttunut. Vaimo vain on kuulemma erilainen. Vaimolla on kuulemma pidempi pinna ja vaimo päästää ulkoilemaan helpommin ja viettämään aikaa kavereiden kanssa. Täh, ei voi pitää paikkansa, siis muutoksen osalta. Vai pitääkö? Mietin tätä, ja mitään myöntämättä voin vain todeta, että hoitovapaa syö talouden lisäksi myös hermoja. Kaikkien. Onneksi se siis on jo ohi ja opiskelu on yllättänyt niin totaalisesti minut, että en jaksa enään napista pikkujutuista. En kodin siivouksesta (siihen vain ei ole aikaa), muista arjen asioista (arki menee eteenpäin vaikka itse olisi pudonnut jo maanantai aamuna kyydistä), lasten kitinöistä (kitinä on taattua, hermostuu siihen tai ei, eli ei jaksa nähdä vaivaa), omasta ajasta=opiskelua (yllättävän paljon sitä jaksaakin tehdä klo 22 jälkeen illalla ja kuinka luova sitä perjantai-iltaisin on siiderin jälkeen), miehen omasta-ajasta (tällä voi pedata myös omaa aikaa itselleen ja vähentää omaa syyllisyyttä kun tapittaa koneen ääressä suoltaen sitä todella luovaa ja syvällistä tekstiä). Eli arki on vienyt mukanaan. Ja kohta mä olen ehkä niin aikuinen, että pääsen käyttämään termiä ”ruuhkavuodet” tästä tämän hetkisestä elämäntilanteesta.
Nyt otan siis uuden kupin teetä, avaan television, etsin tallenuksista tieteellisen dokkarin ja nautin siitä, että kotona on totaalisen hiljaista. Ja huomenna sitten jatkan opiskelua, luen tentteihin ja teen ne tekemättömät tehtävät…Samalla tosin pesen pyykkiä 4 koneellista,kiroan sitä, että ne kaikki märät vaatteet eivät mahdu kuivumaan mihinkään, kokkaan, viihdytän lapsia, autan läksyissä, pakkaan hoitovaatteita, täytän valokuvauslomakkeita ja keskustelen mieheni kanssa jostain aiheesta jotta parisuhdettakin tulee ylläpidettyä. Kippis siis tälle arjelle jota olen odottanut!