Vuosi on nyt vaihtunut. Mukavissa ja ihmeen rauhallisissa merkeissä. Tosin, elämä on tällä hetkellä verkkaista mutta silti niin hektistä.
Aiemmin mainitsin mieheni hyödyllisyydestä, sain tästä kuittailua mm. mieheltäni. Noh, karma kostaa. Viikkoa ennen joulua roolit meni uusiksi. Miehellä kävi surkea tuuri ja jalka meni pakettiin. Ilmeisesti joku halusi antaa tähän perheeseen ikimuistoisen joulupaketin, kiitos siitä, paketti kyllä muistetaan ja siitä on iloa koko perheelle viikoiksi. Kiitän vielä jonainpäivänä tätä lahjanantajaa, oikein älykästä sankaria.
Jokatapauksessa, isäntä istuskelee pyörätuolissa tai könkkää kyynärsauvojen kanssa vielä viikkoja. Ja tästä johtuen joulunalusaika ja suurinosa talvesta mennään tässä perheessä vajaalla miehityksellä. Noin niikuin fyysisesti.
Olenkin tässä päässyt toteamaan (joskus jopa kiukusta itkien) kuinka paljon tuntuu olevan hoidettavia asioita ja kuinka rajallinen oma fyysinen kokoni on. Kyllähän tässä peruskotihommat saa hoidettua itsekseen, niinhän sitä normaalistikin teen. Mutta tämän lisäksi tämän kirotun talven lumityöt on harteillani. Ja onneksi tuota luntahan ei ole tullut kuin pirusti. Ja puidenkanto, kauppareissut (ja ne monet kauppakassit, painakoon kuinka paljon vaan, minä ne kannan), poikien kanssa ulkoilu sun muut aktivointi. Onhan se toisaalta mukavaa että päivisin seurana on mies, mutta miten saisin sopeuduttua siihen tosiasiaan että ”työpäiväni” ei päätykään klo 17 ja vastuun voi jakaa puoliksi. Eih, se alkaa aamulla ja jatkuu yöhön. Ja kuinka väsynyt sitä on kun nukahdan sänkyyn. Selkäon sitä mieltä että lepopäivä tekisi hyvää, juuri leikattu ranne otti ja meni huonommaksi uudelleen, sekin kaipaisi totaali levon seuraavaksi 3 viikoksi, mutta sellaiseen ei vain ole mahdollisuutta. Hartiat ovat jumissa kun tuo ergonomia tavaroiden kantelussa ja nostamisessa ei ole iskostunut takaraivoon. Ja taitaa olla meidän kaikkien mielialakin kuin ulkolämpötila viimeaikoina. Hetkittäin plussalla, pääsääntöisesti nollassa tai alle. Huoh.
Nyt minun pitäisi olla se tsemppari, piristää allapäin olevaa miestäni, jaksaa iloita lasten kanssa ja ajatella että onneksi meni vain jalka. Pah, niinhän se on, mutta jos joku sitä vielä tuputtaa minulle niin voin antaa saappaani lainaan. Niinhin saa astua ihan vapaasti.
Kyllähän tässä silti on paljon positiivistä, joulu tuli ja oli ihana, vuosikin vaihtui ja kenelläkään ei mennyt näköä. Pienin riiviö on ihastuttava (vaikkakin todella raivostuttava hetkittäin) ja oppinut vihdoin laskeutumaan tyylillä. Niin ja sanoo välillä ”äiti”.
Ja opettavaista tämä myös on, nyt tiedän kuinka helppo elämä oli ja sitä osaa arvostaa. Ensi talvena autan lumitöissä ilomielin ja lahden hiihtämään poikien kanssa mielelläni. Päiväunia en enää kaipaa ja uuden vuoden lupausta kuntoilusta ei tarvinnut tehdä. Ja parisuhteen kannalta tälläinen vastoinkäyminen vahvistaa, ainakin jälkeenpäin, arvostus toista kohtaan nousee.
Silti toivoisin vain sitä että tämä kaaottinen paha uni loppuisi, isäntä saisi kinttunsa kuntoon ja minä käteni. Minua vain kiukuttaa niin suunnattomasti se että en osaa ja pysty tekemään sitä kaikkea mitä pitäisi. Sitä tuntee itsensä hetkittäin niin nollaksi kun ei esimerkiksi saa ajettua autoa talliin loskakelin vuoksi. Ja joutuu pyytämään apua lumenluontiin. Ja seuraavaksi aion opetella pilkkomaan puita, sillä klapeja on saatava pienemmäksi ja en taida kehdata myöntää sitä isännälle että juuri se taito on olematon…
Mutta muuten rullaa elämässä hyvin ja joulupukkikin toi lähes kaiken mitä toivoin, jopa kellooni patterin. Terveyttä en tänä vuonna paketista saanut, mutta ehkä sitten ensi jouluna 🙂